— Onko minulla oikeutta valittaa? Ei ole. Sitäpaitsi on turha valittaa, kun syy on itsessämme. Mieleni on sairas: pensas on nyhdetty irti paikasta, jossa se on syntynyt, ja pieninkin sysäys raatelee sitä. Miksi valittaisin? Kelle valittaisin? Ja mitä se hyödyttäisi? Eihän mikään voi parantaa minua tällä haavaa, ei edes Antonion rakkaus. Sade taukoaa, tulee kaunis ilma, saan oman kodin, jossa minun ei tarvitse alistua seurustelemaan kenenkään kanssa. Mutta olenko silloinkaan tyytyväinen? Kuka sen tietää? Mutta mitä se muutoin merkitsee? Täytyy ottaa elämä sellaisena kuin se on ja järjestää niin, että saa elää yksin. En käsitä tuota raivoisaa seuran tarvetta, joka meillä kaikilla on. Onko mahdoton elää yksin? Eikö se olisi parempi? Emmekö itse ole paras seuramme? Muutoin, niin hän päätteli, kaikki menee ohi; meidän kaikkien täytyy kuolla.
Hän aikoi alistua kohtaloonsa ja lähettää omaisilleen kirjeen täynnä hurskaita valheita. Mutta avatessaan pöytälaatikon ottaakseen esille kirjekuoren, hän näki Antonion omaisilleen niinä kolmena kuukautena kirjoittamat kirjeet, jolloin tämä oli ollut kuninkaallisena asiamiehenä Reginan kotipuolessa, ja vastustamaton uteliaisuus pakotti hänet lukemaan eräitä niistä. Ensimmäisissä kirjeissään Antonio kuvasi nopein piirtein seutua ja kehui sen eteenpäin pyrkiviä, hilpeitä ja sukkelia asukkaita. Eräässä kirjeessä sanottiin: »Olen täysihoidossa hauskassa perheessä. Isä on koulunopettajana lähiseudulla, mutta asustaa tätä nykyä täällä voidakseen pitää ylemmässä oppilaitoksessa lapsiaan, Gabrielen, joka on pirteä, tarmokas ja kunnianhimoinen nuorukainen, ja Gabriellaa, joka on erittäin viisas tyttö ja tahtoo ruveta kirjailijattareksi. Itse opettaja, jota sanotaan ikiliikkujaksi, hän kun ei pysy hetkeäkään paikoillaan, on omituinen olio. Hän puhuu alinomaa Rafaelista ja Michelangelosta, käyttäen erikoista oppisanastoa. Kun hän puhuu Rafaelista, jota ei koskaan mainitse ilman lisänimeä, hän sanoo: 'Hän, joka on maalannut Madonna della Seggiolen', j.n.e.».
Tässä kirjeessä oli jälkikirjoitus: »Opettaja on ehdottanut minulle edullista avioliittoa. Nainen on jalosukuinen, perhe oli aikoinaan upporikas, nykyjään hiukan köyhtynyt. Hän on 23-vuotias, ei kaunis eikä ruma, tavattoman älykäs, 30 tuhatta liiraa myötäjäisiä».
Toisessa kirjeessä Antonio, joka huomautti visusti kaihtaneensa seudun aatelisneitosia, sanoi, että opettaja itsepintaisesti pysyi ehdotuksessaan. »Tagliamarin perhe on seudun kaikkein hienoimpia. Heillä on vielä jäljellä kaksisataatuhatta liiraa jaettavana neljään osaan. Vanhempi tytär saa 30 tuhatta myötäjäisinä. Rouva Tagliamari on todella ylhäinen nainen, sellaisen tuhlailevan aatelismiehen leski, joka nuorempana pani menemään puolen miljoonan perinnön. Opettaja on kuvannut minulle talon neidin tietojen ja hyvyyden ihmeeksi. 'Hän on hieno, hienon hieno. Hän on saanut kasvatuksensa Parmassa, aateliskoulussa. Hänet täytyy viedä täältä pois Roomaan: siellä on hänelle kuuluva olinpaikka'. Opettaja parka», Antonio huomautti, »hän kuvittelee, että valtiovarainministeriön alisihteeri on ruhtinas, joka on omansa naimaan ja viemään mukanaan ylhäisen hienon neitosen».
»Tietystikään ei kolmeakynnnentätuhatta liiraa sovi halveksia» — näin Antonio kirjoitti kirjeessä syyskuun 20 päivänä »mutta tahdonpa ensin nähdä neidin».
Seuraava kirje kuvasi Reginan ja Antonion ensi kohtausta Po-joen rantatörmällä, Tagliamarin huvilan edustalla:
»Kaunis hän ei ole, hänellä on pienet kissankasvot, mutta hän on hyvin sievä, sivistynyt ja erittäin älykäs. Opettaja oli ilmeisesti puhunut hänelle minusta, sillä hän punastui ja katsoi minuun omituisella tavalla!… Hän kysyi minulta, olinko todella ruhtinattaren sihteeri, ja luulen, että tämä arvo saattaa minut hänen silmissään paljoa mielenkiintoisemmaksi kuin valtiovarainministeriön alisihteerin asema.
»Eilen olin vierailulla huvila Tagliamarissa. Rouva oli naisista miellyttävimpiä, todella hieno nainen. Hän kertoi — ehkä tahallaan, mutta samalla hyvin hienotunteisesti — koko elämänsä tarinan. Hän on hyvin ylhäistä sukua. Hänen miehensä oli sangen rikas, mutta epäonnistuneet liikeyritykset, vuoden 1880:n tulva ja muut vastoinkäymiset veivät hänet vararikkoon».
— Mitä teet, Regina? Antonio kysyi ilmestyen ovelle.
— Olen löytänyt erittäin mielenkiintoisia inhimillisiä asiakirjoja, hän virkkoi kohottaen päätään. Ja hän näytti miehelleen kirjeet.