Antonio punastui hieman, riensi pöydän ääreen ja tahtoi piilottaa kirjeet pöytälaatikkoon; mutta sitten hän malttoi mielensä ja alkoi lukea niistä eri kohtia.
— Etkö häpeä? Regina torui. »Hienon hieno neiti! Kolmeakymmentätuhatta liiraa ei sovi halveksia! Arvonimi 'ruhtinattaren sihteeri' saattaa minut mielenkiintoisemmaksi hänen silmissään», j.n.e., j.n.e.
— Mene matkoihisi, olet sietämätön! — Luehan tämä! Luehan tämä! Antonio toisteli. — Katsohan, mitä sanon tässä, myöhemmin.
Mutta Regina nousi ja meni katsomaan kuvastimeen.
— Olenpa todella kissan näköinen.
— Luehan tämä! Antonio yhä pyysi ja seurasi häntä kirje kädessä.
— Luetaan myöhemmin. Anna minun nyt kirjoittaa rauhassa, Regina sanoi palatessaan kirjoituspöydän ääreen.
Antonio otti esille kaikki kirjeensä ja istuutui sohvan kulmaan lukemaan niitä uudelleen. Reginan kirjoittaessa hän tämän tästä päästi huudahduksen ja hienon naurunhihityksen. Mutta äkkiä hän kävi vakavaksi, ehkä selvästi muistaessaan tuolla kaukana viimeisiä viettämiään päiviä, häitään ja onneaan.
Vähän myöhemmin molemmat aviopuolisot kiipesivät ylimpään kerrokseen Arduinan huoneistoon, jossa heidän oli määrä syödä päivällistä. Kirjailijattaren huoneisto oli sisustettu hiukan omituisen maun mukaisesti. Siinä vallitsi epäjärjestys, joka Reginasta tuntui keinotekoisen tahalliselta.
Arduina riensi vastaanottamaan sukulaisiaan, päästäen äänekkäitä ilohuutoja. Hänellä oli väljä, valkoinen puku, jonka hihat hän oli käärinyt ylös keltaisille luiseville käsivarsilleen.