Herra Mario istui kuunnellen, vaipuneena syvälle nojatuoliinsa, taistellen uneliaisuutta vastaan ja vain vaivoin pidättyen halusta kaivella hampaitaan.
Marianna ahdisteli Nietzscheä ja hänen mielipiteitään naisesta, mutta Regina kuunteli kernaammin ruhtinattaren kertomusta, ja hänen onnistui erottaa katkonaisia lauseita kesken Mariannan kimeiden huudahdusten ja kyynillisten sanankäänteiden.
— Hänen toinen miehensä, ruhtinatar jatkoi, oli espanjalainen, hyvin kaunis mies ja kaikkien aikalaistensa kirjailijoiden läheinen ystävä. Mutta hän oli irstailija! Kaikki tätini kamarineidit ja emännöitsijät joutuivat hänen uhreikseen. Kerran yöllä, kun tätini…
— Naisen kasvatus ei ole vielä päässyt alkuunkaan, Marianna toimitti kääntyen Reginaan päin. Vasta silloin, kun mies sanoo naiselle totuuden, tämä voi alkaa kehittyä itsetietoiseksi.
— Mutta mikä on totuus? Massimo kysyi. Totuus miehen ja naisen välillä ilmenee ainoastaan silloin, kun he riitelevät.
— Se on totta, jossakin määrin. Se on totta ainakin minun mielestäni, koska totuus ei aina ole vastenmielinen kaikille. Minulle miehet sanovat, että olen hullu, kun en koskaan valehtele, mutta ei yksikään heistä suutu minulle, mikä johtuu siitä, etteivät sananloppujen lopuksikaan pysty herättämään sanottavaa mielenkiintoa niissä, joiden kanssa puhun. Mutta jos esim. teidän päähänne, rouvaseni, pälkähtäisi kertoa miehellenne kaikki, mitä ajattelette, todellinen käsityksenne hänestä, hänen sukulaisistaan ja ystävistään, olen varma siitä, että herra Antonio nostaisi aikamoisen melun…
— Regina! Antonio huudahti, teeskennellen säikähdystä, onko se totta?
Regina hymyili; mutta sisimmässään hän ajatteli, että Marianna oli oikeassa.
Ruhtinatar kertoi edelleen:
— 'Jeanne', tätini sanoi, kolkuttaen sen huoneen ovelle, johon hänen miehensä ja kamarineiti olivat sulkeutuneet, — 'antakaa minulle Le Figaro'. Sen enempää hän ei sanonut.