Regina vaikeni, mutta jatkoi hetken kuluttua ääni unisena:
— Muistatko sen leijonankesyttäjättären, jonka näimme Parmassa? Hän katseli naisia niin omituisesti. En heti päässyt selville siitä, ketä ruhtinatar muistuttaa… tuumin ja tuumin… Hänellä on samanlaiset silmät kuin kesyttäjättärellä. Huomasitko, miten hän tuijotti minuun?
— Entä sitten? Epäilemättä miellytit häntä. Ehkä hän määrää sinulle jälkisäädöksessään muutamia satojatuhansia liiroja ennen kuolemaansa!
— Onko hän todella niin rikas?
— Totta kai. Monta miljoonaa.
— Hänen käsineensä olivat likaiset.
— Mutta näitkö, millaisia sormuksia hänellä oli?
— Mitäpä sormuksista, kun käsineet ovat likaiset.
Regina vaikeni. Hetken kuluttua hän nauroi hiljaa itsekseen, sitten hän nukahti. Hän oli unissaan olevinansa metsässä Po-joen rannalla, Viadonan seuduilla. Myllynratas pyöri jyskien kirkkaassa vedessä. Itse mylly oli linna, jonka salit olivat punaväreillä koristetut, ja linna oli ruhtinatar Makulinan oma. Ruhtinatar oli kuollut, mutta hänen sielunsa oli kiivennyt poppelin latvaan, jonka hopeanhohteisten lehvien lomitse joen pinta välkkyi punasinervän lasin värisenä. Mylly jyrisi kuin ukonilma, ja Regina istui linnan portailla ja huuhteli jalkojaan vihertävässä vedessä, joka oli noussut astimille saakka. Ja valkoinen sorsa tuli nokkimaan hänen oikean jalkansa pikkuvarvasta ja nauroi. Reginakin nauroi. Hän tunsi epämääräisesti, että tämä oli unta, sillä unissakin hän eritteli ajatuksiaan ja tunteitaan ja tiesi, että mylly on mylly, ettei sorsa voi nauraa, ja ettei sielu ollut voinut kiivetä poppelin latvaan. Mutta samalla ahdisti häntä salaperäinen pelko, inho ja alakuloisuus.
Antonio kuuli hänen nauravan outoa naurua, joka kohosi unen syvyyksistä kuin ääni kaivon pohjasta.