— Hän näkee kaunista unta. Lemmikkini on nyt tyytyväinen, hän ajatteli melkein heltyneenä.
III
Sinä talvena oli Roomassa sangen koleaa. Satoi yhtenään. Sellaisinakin päivinä, jolloin aamulla oli mitä kirkkain ilma, taivas äkkiä pimeni, alkoi tuulla ja sataa rankasti. Tosin sitä ei kestänyt kauan, katukäytävät kuivuivat pian, pilvet hajaantuivat, taivas kirkastui ja hymyili ikäänkuin lasketeltuaan onnistuneen pilan. Mutta ihmiset palasivat kotiin vaatteet märkinä, jalat kosteina, povi vavahdellen yskästä ja huonosta tuulesta.
— Teidän kuuluisa Rooman-taivaanne tuntuu minusta mielisairaalalta, jossa ei ole hoitajia, Regina sanoi Antoniolle, hoitolalta, jossa mielipuolet mellastavat mielensä mukaan.
Tämä talvi oli nuoren rouvan elämän surullisimpia. Hän rakasti Antoniota, ja ensimmäisenä päivänä, jona tämän täytyi jättää hänet yksikseen kotiin mennäkseen toimeensa ministeriöön, Regina tunsi syvää tyhjyyttä ja tiesi olevansa kiintynyt mieheensä kuin kaarna puuhun. Mutta elämä Venutellien kodissa, oleskelu anopin parissa, herra Gasparen läheisyys, makuuhuone nojatuoleineen, jotka olivat raskaat kuin kaikkein arkipäiväisimmän kohtalon taakka — kaikki se oli hänestä sietämätöntä.
Lisäksi Rooma oli kammottava tuon ainaisen sateen valuessa pilvistä, mikä jo tuntui julmalta ja pilkalliselta. Ihmiset kulkivat kaduilla kelmeinä ja värjötellen. Naiset näyttelivät alushameittensa lokaisia helmoja, taivaskin tuntui tahrautuneelta, ja Reginan mielen tasapaino järkkyi kaikessa tässä usvaisessa, liukkaassa kosteudessa ja loassa. Hän palasi kaupungilta kotiin läpimärkänä, mutta koti oli kylmä, ei ollut tulta takassa, ja siellä asusti ikävä. Ruokapöydässä oli epämukava istua karkeilla, pyöreillä tuoleilla, vastapäätä Massimon ivalliset piirteet, Gasparen punoittavat kasvot ja Anna rouvan huohottava, suunnaton povi. Ja vuoteessa oli vielä epämukavampaa kivikovilla patjoilla kylminä öinä, jotka olivat täynnä jyrisevien raitiovaunujen kitinää ja ajoneuvojen yksitoikkoista räminää.
Tällaistako elämä oli Roomassa? Tämäkö nyt oli Rooma? Tuoko kuuluisa Corso? Tuo kapea, lokainen katu, josta levisi paha löyhkä, jossa ihmiset tallustelivat ja tungeksivat yhtämittaisina jonoina kahden puolen vaunuja, jotka olivat täynnä vanhoja ja rumia naisia?
Ja tuollainenko oli Pyhän Pietarin kirkko? Regina oli kuvitellut sen suuremmaksi. Tuollainenko Monte Pincio? Hän oli luullut sitä paljoa kauniimmaksi. Entä Colosseum! Senkin hän oli kuvitellut suurenmoisemmaksi. Missä oikeastaan piili Rooman kehuttu suuruus ja kauneus? Hän ei nähnyt sellaista, tai ainakin kaikki tuntui hänestä tyhjältä ja kolkolta. Hän vain ihmetteli omia vaikutelmiaan ja tunsi omituista tyydytystä ajatellessaan, että kaikki maaseutulaiset tulivat Roomaan hämmästymään sen ihanuudesta, jotavastoin hän näki kaiken oikeassa valossa. Joskus hän ylpeillen liioitteli ylenkatseellista ylemmyyttään. Mutta tarkoin tutkistellessaan itseään hän huomasi, että hänen vaikutelmansa perustuivat henkilökohtaiseen kaunaan, mikä lamautti häntä. Mitä hän oikeastaan tahtoi? Mitä hän vaati? Hän tunsi, että hänen sisimmässään oli haava, joka teki hänet kuin sairaaksi. Turhaan hän ajatteli, että talvi kerran päättyisi ja että hän pian pääsisi tästä vastenmielisestä talosta, jossa hän tunsi jäätyvänsä ja tukehtuvansa. Armasta synnyinkotiaan hän ei enää koskaan saisi nähdä samoilla silmillä kuin ennen.
Päivänä muutamana Regina ja Antonio olivat kiireen vilkkaa käyneet katsomassa muistomerkkejä ja museoita, päättäen palata toiste, samoin kuin kaikki, jotka asettuvat Roomaan asumaan, antaen kuitenkin vuosien mennä menoaan panematta päätöstään täytäntöön. Ja nyt alkoivat heidän paljoa mielenkiintoisemmat käyntinsä vuokra-asuntoja katselemassa. Heidän molempien vuositulot eivät yhteensä nousseet kolmeatuhatta liiraa suuremmiksi. Ruhtinattarelta, joka oli kiinnittänyt palvelukseensa muitakin luottamushenkilöitä ja joka antoi Antoniolle tehtäviä ainoastaan silloin, kun hänen oli käännyttävä valtiovarainministeriön puoleen tai kun oli nostettava rahasumma, Antonio sai vain vaatimattoman rahallisen korvauksen. Nuori aviopari ei siis voinut ajatella huoneistoa, joka oli viittä-, kuuttakymmentä liiraa kalliimpi kuussa.
Aluksi he kävivät katsomassa Massimo d'Azeglio kadun varrelta asuntoa, jonka oli määrä tulla vapaaksi tammikuussa. Regina astui epäluuloisena hienoon porraskäytävään, katseli pettyneenä isoja marmoriportaita ja alkoi toisesta kerroksesta laskea porrasaskelmia, jotka alempana olivat aivan pimeät, mutta saivat enemmän valoa, kuta korkeammalle tultiin.