— Yksitoista, kaksikymmentäkaksi, kolmekymmentäkolme, neljäkymmentäkaksi, viisikymmentäviisi, kuusikymmentäkolme… Ei vieläkään perillä.
Regina pysähtyi. Hänen sydämensä sykki rajusti.
Antonio hymyili suvaitsevasti. Hän otti pikku vaimonsa käsikoukkuun ja auttoi häntä portaita ylös. Kuta ylemmäksi tultiin, sitä jyrkemmiksi portaat kävivät.
— Kahdeksankymmentäkahdeksan, yhdeksänkymmentäyhdeksän. Vieläkö niitä riittää?
— Rohkeutta!…
— Satakymmenen.
Nyt he olivat perillä, Jumalan kiitos! Mutta ennenkuin ovi avautui,
Regina ajatteli hengästyneenä ja katkerana.
— Tännekö minä asumaan! En ikinä!
Huoneisto oli soma ja siisti, todellinen linnunpesä keskellä kivistä korpea, jota sanotaan kaupungiksi. Kaksi ikkunaa oli puutarhan puolelle, muut likaiseen pihaan päin. Regina sanoi, että oli liian vähän valoa ja ilmaa ja ettei koko asunto yleensä miellyttänyt häntä ollenkaan.
— Liian vähän valoa, liian vähän ilmaa! — Antonio toisti ihmetellen. Päinvastoin, niitä täällä on liiaksikin! Katsohan, tuolla alhaalla on puutarha. Sitäpaitsi tästä on lyhyt matka ministeriöön, ja olemme keskikaupungilla…