— Ei! Minä tahdon, että ikkunat ovat kadun puolella.
— Lähdetään siis etsimään kadunpuoleisia ikkunoita. Mutta saat nähdä, että sillä summalla, jonka kykenemme maksamaan, emme voi saada parempaa asuntoa kuin tämä.
— Ihankohan! Regina vain tuumi epäillen.
Mutta varsin pian hänen mielipiteensä muuttui.
Heille alkoi nyt parin viikon surkea vaellus. Aluksi he kiertelivät
Esquilinolla, Kvirinaalilla, Villa Ludovisin kaupunginkortteleissa, ja
Regina rallatteli, kasvoilla epämääräinen, puoleksi katkera, puoleksi
leikkisä hymy.
— Suojatonna, koditonna kuljeskelen vainen…
Mutta sitten hän kävi synkäksi, väsyi ja astua laahusti eteenpäin masentuneen näköisenä.
Ja hän ja hänen onnettomuustoverinsa, kumpikin, kävivät vuokratoimistossa, joka näytti rosvoluolalta, saivat parikymmentä osoitetta, kulkivat Corson päästä päähän tutkien kaikki lähikadut, samoin kuin purjehditaan pitkin joen vartta etsimässä tuntematonta maata tai salaista lähteen suonta. Antonio olisi tyytynyt asumaan kaukanakin ministeriöstä, kunhan Regina vain olisi ollut tyytyväinen. Mutta Regina ei ollut tyytyväinen mihinkään.
Kaikki huoneistot, joita he kävivät katsomassa, olivat joko liian isoja ja kalliita, tai pimeitä ja melkein ullakolla ja niin ahtaita ja kylmiä, että sydän kutistui kokoon ja jäätyi jo niiden pelkästä näkemisestä. Muiden muassa Regina näki keskikerroksessa neljän huoneen asunnon, joka oli aivan pimeä ja jossa asusti joukko hienoasuisia naisia. Se näytti elävien haudalta. Ja Regina pakeni oitis pelästyneenä ajatellessaan, että hänen täytyisi asua siinä. Tämä oli kauheaa! Ja tämä nyt oli Rooma! Olivatko nämä niitä taloja, joita Rooma tarjosi niille, jotka kauan olivat siitä uneksineet? Eläville valmistettuja hautaholveja, pimeitä eläinten luolia, orjien asuinkomeroita ne olivat! Tuhat kertaa parempi oli kurjinkin mökki Po-joen rannalla, sillä niissä oli sentään valoa ja vapautta! Ja lisäksi satoi, satoi lakkaamatta. Regina, joka ei ollut tottunut pitkiin kävelyretkiin, väsyi pahanpäiväisesti harhaillessaan etsimässä pesää, jossa olisi lepuuttanut haavoittuneita siipiään. Muutamassa päivässä hän laihtui ja kalpeni, kävi ärtyisäksi ja rumaksi. Joskus hän katseli Antoniota ivallisen säälivästi. Hänestä tuntui, ettei ollut sen surkuteltavampaa ja naurettavampaa olentoa kuin hieno nuori herra, joka »hinasi» jäljessään rumaksi käynyttä pientä puolisoaan, etsien huoneistoa, joka maksoi viisikymmentä liiraa kuussa.
Kuinka surkeaa tämä kaupunkilaiselämä olikaan! Mutta silti Regina kadehtien katseli ohikulkijoita ajatellen kuumeisesti: