Tuskin Regina oli paneutunut vuoteeseen, kun hän jo alkoi ajatella ja muistella. Joulu Roomassa! Hän näki mielikuvituksessaan rattaiden, joissa oli eläviä kananpoikia, vierivän ympäri kaupunkia, naisten rientävän ohi kääröjä ja myttyjä käsissä. Lihavat ruokatavarakauppiaat pistivät esiin päänsä roomalaisen imperatorin ilmein inhoittavista myymäläkomeroistaan. Hänen ylhäisyytensä, alivaltiosihteeri, oli pysähtynyt Dagninon näyteikkunan eteen kasvoillaan neuvoton, epäröivä ilme.
Palvelustytön, Anna rouvan ja Gasparen välillä oli syntynyt kova kahakka eräänlaisten makaronileivosten johdosta. Marina oli kiivennyt portaat edestakaisin ainakin pariinkymmeneen kertaan. Aina hänellä oli mukanaan kääryjä ja myttyjä, mutta joka kerta hän oli unohtanut jotakin. Koko aamiaisen ja päivällisen ajan kolme veljestä, äiti ja palvelijatar olivat keskustelleet ruoasta.
Tämä oli lopulta saanut Reginan melkein pahoinvoivaksi. Ollessaan yksin isossa, kovassa ja kylmässä vuoteessa kokoon käpertyneenä häntä kouristi raskas tunnelma, kosteus ja alakuloisuus. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut pieni etana, joka kuulee sateen tippuvan kuorelleen. Ja yhä hän ajatteli kotoista liettä ja lumen valaisemia öitä. Ruokailuhuoneesta kuului puheensorinaa ja naurua, ulkoa raitiovaunujen surkeaa kitinää ja juhlivan ja mässäävän suurkaupungin humua. Mutta kaikkien näiden äänien läpi tunkivat junan vihellykset asemalta. Jokin niistä nauroi; toinen, ohut ja kimeä, kuulosti lapsen ääneltä, joka pyytää jotakin; mikä taas ratisi kuin monivärinen mutkitteleva salama pimeällä taivaalla. Viimeinen tuntui ilkkuvan Reginaa: Matkustaa kotiin! Matkustaa kotiin! Hui hai! Tänne olet tullut ja tänne jäät; hyvästi!
Regina suuttui. Häntä ärsytti hänen ylhäisyytensä, tuo herrasmies, joka katseli Dagninon näyteikkunaa kohennellen kultasankaisia silmälasejaan. Ja sitten hän ihmetteli, keitä olivat ne tuntemattomat henkilöt, jotka nauroivat ja leikkivät ruokailuhuoneessa.
Vaikka Antonio oli suuttunut, hän meni aikaisin levolle. Regina oli nukkuvinaan. Antonio kosketti häntä erittäin varovasti, ja tuntiessaan, että hän oli kylmä, painautui lähelle häntä antaakseen hänelle ruumiinlämpöään. Regina tunsi sen omituisen, kuvaamattoman tuoksun, joka aina levisi hänen miehensä tukasta ja hänen mielensä heltyi, mutta hän ei avannut silmiään. Hetket kuluivat. Kaupunki vaipui uneen kuin ahne lapsi, jolle on luvattu antaa seuraavana päivänä paljon makeisia. Regina ei saanut unta, mutta tunsi miellyttävää lämpöä. Kirkkaat kellot helisivät hiljaisessa yössä. Yksi tuntui kaikuvan kaukaa joen toiselta puolelta, vakavana, sointuisana, ikävöivänä.
Reginan mieleen muistuivat muutamat Pratin säkeet, joita hän ei tiennyt ennen osanneensa ulkoa. Mistä ne nousivatkaan hänen tajuntaansa? Ehkä kellojen kaihoisa kalkatus tuona ensimmäisenä maanpaon jouluna houkutteli ne esille alitajunnan syvyyksistä:
Haaveilla vihreistä keväistäni.
Haaveilla juhlista kodin armaan…
Hän toisti nuo säkeet muutamia kertoja itsekseen, yksitoikkoisesti hyräillen, ja nukahti lopulta siihen. Hän oli unessa olevinansa kotona. Pikkusisko soitteli »Stefaniaa» mandoliinilla, jonka pintaan kuvastuvan trubaduurin kitaroineen Regina hyvin muisti. Musta kissanpoika istui kuuntelemassa, hiukan ikävystyneenä, haukotellen syvään. Punasinervän vivahteinen harmaa hämärä laskeutui maille, pehmeänä kuin sametti. Mutta äkkiä ilmestyivät ikkunan taakse hämmästyneen epäröivät kasvot, silmälasit nenällä. Regina naurahti niin äänekkäästi, että Antonio heräsi.
— Mikä sinun on!
— Hänen ylhäisyytensä… — hän mutisi unissaan.