— Emmehän me ole köyhiä, Regina! hän huudahti käyden yhä levottomammaksi. Emmekö sitten rakasta toisiamme?
— Rakkaus, eläminen päivästä päivään… se ei riitä.
— Tiesithän sen.
— Tiesin. Ja soimaan itseäni, etten voi karkoittaa vastenmielisyyttä, jota pikkuporvarillinen elämämme minussa herättää.
— Mutta millaista sitten elämäsi oli siellä?
— Voi, Antonio, silloin haaveilin.
Antonio vaistosi koko sen sydäntä särkevän tuskan, joka sisältyi tähän huudahdukseen. Ja lieventääkseen hetkeksi vaimonsa kärsimystä hän päätti antaa tälle, samoin kuin eräänlaisille potilaille annetaan, vaaratonta rauhoittavaa lääkettä.
— Kuulehan, hän virkkoi, sinua vaivaa koti-ikävä. Mutta saat nähdä, että aikaa myöten totut kaikkeen. Meidän elämämme on tosin vaatimatonta; mutta luuletko, että rikkaat ovat onnellisia?
— Enhän minä pyydä rikkautta!
— Mitä siis tahdot? Olenko minä sitten mitätön? Olenko typerä? Minun kanssani sinun kuitenkin on tosiasiassa eläminen. Ole nyt järkevä. Saathan vastedes luoda itsellesi sellaisen ympäristön kuin itse tahdot. Ja toistaiseksi voit parantuaksesi kotikalliostasi pistäytyä kotiseudullasi, milloin vain haluat.