Paitsi näitä kahta vanhaa herraa, oli kuuntelijoina kolmas, parraton ja kaljupäinen vanhus, jonka kallo kiilsi kuin vaaleanpunainen posliinimalja, rauhallisesti vaipuneena nojatuoliin.
Neiti Marianna, yllään helakanpunainen avokaulainen puku, kiiruhti tulijoita vastaan nopein hiirenaskelin ja katseli Reginaa silmät kiiluen.
— Olette kovin virkeän näköinen tänään, hyvä rouva. Mitä uutta kuuluu?
— Mitäpä uutta meille kuuluisi!
Marianna tuuppasi häntä sormellaan kylkeen ja remahti nauruun. Reginasta tuntui, että »hiiri» oli sinä iltana maistellut väkeviä, ja hän tunsi jälleen samaa outoa inhoa, jota ruhtinatar ja tuo letukka jo aikaisemmin olivat herättäneet hänessä. Aluksi ruhtinatar välitti varsin vähän Venutellin perheen jäsenistä. Saapui uusia vieraita. Nämä olivat melkein kaikki vanhoja ulkomaalaisia naisia, joiden pukujen uutuuden ja hienouden laita oli niin ja näin. Arduina tapasi heti herrasmiehen, jolla oli pyöreät silmät, pystynenä ja leveä suu, ja alkoi keskustella hänen kanssaan. Massimo ei ollut näkyvissä. Marianna ilmestyi ja katosi, hyöri ja pyöri kimeästi huudahdellen. Regina joutui lihavan rouvan viereen, joka lausui hänelle muutaman sanan katsomatta häneen. Hänen toisella puolellaan oli tuo vanha kaljupää herra, joka ei avannut suutaan.
Ennen pitkää Reginan tuli ikävä. Hän huomasi olevansa unohdettuna kaikkien noiden kaljupäiden lihavien ukkojen ja vanhojen silkkihameiden joukossa, jotka eivät enää kahisseet. Kuinka ikävää kaikki olikaan! Tällaistako oli rikkaiden maailma, se lumottu maailma, joka oli saanut hänet haltioitumaan hänen vain ajatellessaankin sitä?
— Tänne en tule toista kertaa, hän päätteli.
Äkkiä hän näki Arduinan, joka kaukaa hymyili hänelle ja nyökkäili häntä luokseen. Mutta samassa ruhtinatar lähestyi Reginaa ja ojensi hänelle ystävällisesti ja tuttavallisesti pienen jalokiviä säteilevän kätensä.
— Suvaitsetteko tulla juomaan kupin teetä?
Regina kavahti pystyyn liikutettuna kohteliaisuudesta.