— Ole vaiti! Kaikkia vielä! Minä en ole ostettavissa!

He pysähtyivät ruhtinattaren puutarhan aitauksen eteen, ja Massimo sanoi:

— Tästä kulkevat ruhtinattaren rakastajat!

Sitten he soittivat huvilan ovikelloa — tai oikeammin huviloiden, koska niitä oli kaksi. Ne eivät olleet isoja, mutta hienoja; niitä yhdisti toisiinsa ylhäällä avoin kuisti, joka näytti jonkinlaiselta riippuvalta puutarhalta.

— Ne ovat kuin kaksi pientä veljeä, jotka pitelevät toisiaan kädestä,
Regina sanoi huoaten.

Hännystakkinen palvelija avasi loistavat lasiovet, ja Reginan silmiin pisti eteisessä kaksi isoa sutta, jotka loikoivat punaisella matolla ja näyttivät ilmi eläviltä.

Saleissa oli tavattoman kuuma. Paksuista seinäverhoista ja leveiden mataloiden leposohvien eteen levitetyistä karhuntaljoista uhosi jotakin, mikä sai ajattelemaan auringonpaisteeseen nukahtaneiden petojen kuumaa hengitystä, jotakin raakaa ja himokasta, mikä teki vastenmielisen vaikutuksen.

Pitkistä maljakoista kohosi metsäkasvien oksia täynnä punaisia marjoja.

Ruhtinattaren kallisarvoinen puku oli mustaa samettia ja kömpelösti koristettu valkoisilla pitseillä. Hän keskusteli kahden vanhan herran kanssa kertoen ranskaksi tätinsä rakkaustarinaa, joka oli naimisissa George Sandin läheisen ystävän kanssa:

— Niihin aikoihin tätini oli Parisin hienoin nainen. George Sand kuvaa erästä hänen pukuaan romaanissaan Marquis de Villemer…