Etempänä hän todella oli näkevinään metsän ääriviivan, puurivin, joka mustana erottautui lasinhohtoisesta taivaasta. Ja noiden mustien puiden väliin ripustetut pallonmuotoiset, punasinervät sähkölamput näyttivät ihmeellisiltä loistavilta hedelmiltä. Salaperäinen taikatuntu väreili tänä yönhetkenä avaralla torilla, jossa väki hajaantui ja hälveni äänettömästi kuin kosteaan, valoisaan erämaahan.
— Menemme jalan, koti on aivan lähellä, Antonio sanoi tarttuen Reginan käsivarteen. Näetkö, kuinka avara tämä tori on?
— Niin, todellakin, hyvin avara! Regina huudahti äänessä todellisen ihmettelyn sävyä. Täällä näyttää sataneen, kaikki on niin kiiltävää ja kaunista!
Ollessaan lähellä Antoniota, jota vasten anopin lihava, huohottava ruumis työnsi häntä, hän jälleen tunsi itsensä onnelliseksi. Niin todella, Rooma oli unelmien kaupunki, täynnä puutarhoja, suihkulähteitä, suunnattoman suuria taloja, se oli loistava, suurenmoinen yöllä ja päivällä.
Regina tunsi itsensä iloiseksi kuin olisi juonut likööriä. Hän alkoi jutella kuumeisen vilkkaasti. Mutta jäljestäpäin hän ei muistanut, mitä oli sanonut saapumisensa hetkenä. Hän muisti vain, että kesken hänen iloaan hänestä oli tuntunut vastenmieliseltä anopin läähättäminen ja huokailu, Arduinan hupsumainen nauru ja lankojen lörpöttely, jotka tulivat hitaasti jäljestä ja puhuivat pelkkää pötyä.
Antonio oli pyytänyt, etteivät hänen omaisensa mainitsisi tuttaville heidän tulostaan. Hän tahtoi päästä ikävystyttävistä onnentoivotuksista. Mutta kun he olivat poikenneet Torinon-kadulle ja saapuneet sen talon edustalle, jossa Reginan miehen, Antonion omaiset, Venutellit asuivat kahdessa huoneistossa, joista toinen oli neljännessä, toinen viidennessä kerroksessa, vanha rouva virkkoi yhä huohottaen ja huoaten.
— Siellä ovat Clara ja hänen tyttärensä. He tulivat meille tänä iltana; emme voineet ajaa heitä pois, varmaankin he aavistivat…
— Voi kuinka ikävää! Antonio virkahti. Mutta minä kyllä lähetän heidät matkoihinsa!
Kaasu paloi vielä sisällä. Muhkea eteinen ja leveät marmoriportaat vahvistivat Reginassa sitä suuruuden ja kauneuden vaikutusta, jonka jo asematori ja kadut olivat hänessä herättäneet.
— Rohkeutta! Antonio kehoitteli. Nämä ovat Jaakopin tikapuut. Kiivetkää te pojat edellä.