Kaikki hymyilivät, mutta Antonio jatkoi:
— Ja tässä on tuo hupakko Arduina.
— Senkin koiranhammas! Arduina räsähti kimakasti.
— Ja tässä on vaimoni Regina, tässä hänet nyt näette. Kuinkas muutoin hurisee, Gaspare?
— Mainiosti. Entä itse, miten voit? Onko sinun nälkä?
— Oletko väsynyt, rakkaani? vanha rouva kysyi ääni väristen ja tuoden kasvojaan lähemmäksi Reginan kasvoja.
Huolimatta kukkien tuoksusta Regina toistamiseen tunsi, että anopin hengitys löyhkäsi, mikä hänessä herätti inhoa. Nämä ihmiset, jotka tunkeillen häärivät hänen ympärillään tarkastellen häntä huonosti salaten uteliaisuutensa tuossa oudossa paikassa myöhäisenä hetkenä, räikeässä, häikäisevässä valossa, kaikki nuo ihmiset, joiden äänensävy oli hänelle vieras, tuntuivat hänestä vastenmielisiltä.
Antoniokin, joka sinä hetkenä unohti hänet, yhtyen tuohon outoon joukkoon, tuntui mieheltä, joka oli eri rotua kuin hän.
Regina tunsi olevansa yksin, hylättynä ja hänen ajatuksensa hämmentyivät. Hän kuvitteli olevansa ihmisvirran viemä.
Hän näki ajoneuvojen rykelmän kiiltävällä kadulla, joka näytti olevan laskettu sinisillä tiilillä, ja kostea ilma tuoksahti metsältä.