— Ka-anta-ja! Kaa-nta-jaaa!
Antonion tarkastaessa, oliko hyllyille unohtunut tavaroita, Regina kumartui katselemaan ulos ikkunasta. Pitkän junan vaununovien edessä oli vielä ryhminä paljon ihmisiä, jotka näyttivät levottomilta, uteliailta ja iloisilta; mutta suuri osa väkijoukosta virtasi jo pois häviten aseman ulko-ovista.
— Ei ole ketään meitä vastassa, Regina sanoi hiukan pettyneenä. Mutta äkkiä hän näki viiden henkilön lähestyvän junasillalla ja tajusi, että he olivat niitä.
Hän hypähti junasta maahan ja katseli. Varmaankin nuo olivat hänen miehensä omaisia; siinä oli kolme miestä, joista yhdellä oli vaalea päällystakki, ja kaksi naista, toinen lyhyt ja lihava, toinen hyvin pitkä ja laiha, kasvot ison mustan hatun varjossa. Viimemainitulla oli kädessään kukkavihko, ja hänen omituinen vartalonsa, verhottuna viittaan, jonka helmiäisnapit kiilsivät kaukaa, tuntui Reginasta tutulta. Varmaankin tämä oli hänen kälynsä Arduina, naisasiaa ajavan lehden päätoimittaja, joka oli lähettänyt Reginalle pari kolme eriskummallista kirjettä.
— Äiti! Antonio huusi työntyessään ulos vaunusta. Regina oli jo joutunut lihavan rouvan hyllyvään syleilyyn; sitten hän tunsi painautuvansa vasten nappeja, joiden oli nähnyt kiiltävän kaukaa, ja lopuksi hän huomasi toisessa kädessään kukkavihon ja toisen kätensä olevan pehmeän ja lihavan, miehisen käden puristuksissa.
Antonio esitti hiukan leikillisesti:
— Veljeni Mario, kamarioikeuden sihteeri.
— Veljeni Gaspare, sotaministeriön sihteeri.
— Veljeni Massimo, sotaministeriön alisihteeri.
— Jo pitäisi riittää, luullakseni, viimeksi mainittu virkkoi sirosti kumartaen.