— Niin, hän ajatteli itsekseen, Rooma, pääkaupunki, ihmeellinen kaupunki, usvista vapaa, täynnä aurinkoa ja kukkia. Mutta mikä minua siellä odottaa? Nuorena, onnellisena ja ihailtuna heittäydyn Rooman helmaan samoin kuin olen heittäytynyt Antonion syliin. Mutta mitä Rooma voi minulle antaa? Me emme ole rikkaita, ja suurkaupunki on samanlainen kuin… ihmiset: se on sydämetön ja antaa varsin vähän niille, jotka eivät ole rikkaita… Mutta emme me ole köyhiäkään, — hän lopuksi ajatteli lohduttaen itseään.
Juna vihelsi. Regina säpsähti. Kuun ja yhä tiheämmin näkyviin ilmestyvien lyhtyjen valossa oli tuulen pieksämän pensasaidan takaa vilahtanut esiin pieni huvila kadoten taas äkkiä kuin taikaiskusta.
— Se näytti meidän huvilaltamme, hän ajatteli surumielisesti muistellessaan Po-joen korkealla rantaäyräällä olevaa synnyinkotiaan.
Juna vihelsi taas hiljentäen samalla huimaa vauhtiaan.
— Nyt olemme perillä, Antonio virkkoi, ja Regina tunsi muistokuvan haihtuvan samoin kuin äskeisen näyn. Vaikka hän oli päättänyt harkita vaikutelmiaan hämmästymättä ja tyynesti, hän siitä hetkestä alkaen näki kaiken sekavasti, kuin harson läpi.
Antonio otti hyllyltä matkalaukut ja hatturasiat. Regina hermostui, kun rasia, jossa oli hänen kaunis valkoinen morsiushattunsa, meni ylösalaisin. Hän kumartui kääntämään sitä oikein päin punastuen harmista, palasi ikkunan ääreen ja kohenteli merimieslakkiaan ja vaippaansa.
Suunnattoman suurten kellervien talojen ääriviivat liitivät nopeasti ohi taivaan sinisellä sametilla. Tuuli taukosi tuntumasta. Lyhtyjä näkyi nyt tiheämmässä välkkyen keltaisina, valkeina ja punasinervinä, ja niiden räikeä valo himmensi kuun surumielisen hohteen; valo kasvoi, kävi häikäiseväksi ja säteili lopulta avarassa katoksessa, johon juna korvia tärisyttävästi jymisten syöksyi.
Rooma.
Sähkölamppujen punasinervän väikkeen valaisemat monet sadat kasvot vilahtivat tuijottavina, tutkivina, itsekkäinä Reginan hämmentyneiden kasvojen ohi. Hänet valtasi epämääräinen, sekava tunne. Hän erotti väkijoukosta punatukkaisen naisen, miehen ruudullinen puku yllä, kalpean tytön iso hattu päässä, kaljupään herrasmiehen, pystyssä olevan sauvan, liehuvan valkoisen nenäliinan, ja hänestä tuntui kuin tuo suuri kaupunki, jonka valtoihin hän antautui, olisi lähettänyt edustajinaan ottamaan häntä vastaan kaikki nuo tuntemattomat ja vastenmieliset ihmiset. Vaununovet ja -ikkunat tempaistiin rajusti auki. Edestakaisin porhaltavien veturien viheltäessä ja puhkuessa kaikui ihmisäänten humu ja sorina. Mustilla silloilla tunkeilivat matkustajat tuuppien toisiaan.
— Ro—oo—ma!