Antonio yrittikin laskea alas ikkunaa. Mutta tuulenpuuska oli niin ankara, ettei Reginaa haluttanutkaan pistää päätään ulos.
— Pane kiinni, pane kiinni!
Antonio pani ikkunan kiinni.
— Ajattelehan, että todella olet Roomassa! Näin hän yllä toisteli.
Sitten hän kehoitti Reginaa ottamaan hatun päähänsä ja panemaan pukunsa kuntoon.
— Nyt sieltä kotoa lähtevät asemalle, hän virkkoi miettien. Järjestä tukkasi. Missä ihojauheesi on?
— Olenko sitten niin ruma? Regina kysyi sivellen sillä kasvojaan. Hän istuutui, avasi laukun, järjesti hiuksensa ja sirotteli ihojauhetta kasvoilleen. Sitten hän pani päähänsä harmaan merimieslakin, jonka Antonio ojensi hänelle, ja napitti vaipan, jonka näädännahkaisesta kauluksesta hänen pienet kasvonsa pistivät esiin kuin kukan terälehdet kalpeina ja väsyneinä, näkyvissä melkein vain silmät ja suu, ja muistuttaen sievää kissanpäätä.
— Noin olet soma, Antonio virkkoi katsellen häntä ihaillen.
Regina nousi jälleen ja nojasi vaununikkunaan. Pitkä muuri vilahti ohi. Näkyi taloja, pensasaitoja, puutarhoja, tuulen heiluttamia ruokoja, yksinäinen lyhty, joka hohti keltaisena syksyn häikäisevän valkoisessa kuutamossa.
San Paolo! Tiber! Regina oli tuskin ehtinyt nähdä joen vihreän väikkeen, kun hänen sydämensä jo sykki rajusti, vaikka hän ensimmäisen voimakkaan ilonpuuskauksen jälkeen oli tuntenut, että epäilyksen varjo laskeutui hänen sieluunsa.