— Illallinen on valmis, armollinen rouva! palvelijatar ilmoitti kohteliaasti tapansa mukaan.
Aterian aikana Antonio selitteli Reginalle pörssiasioita ja muita rahakeinottelun salaisuuksia ilmeisesti mielellään käsitellen tätä ainetta. Ja Reginassa tämä puhe näytti herättävän mielenkiintoa. Mutta hänen kuunnellessaan hänen silmänsä välkähtivät ajatuksesta, joka oli kaukana kaikesta, mitä Antonio puhui. Äkkiä hän kävi vilkkaammaksi, ja hänen katseensa palasi nykyhetkeen.
— Jospa sinusta voisi tulla hänen oikea luottamusmiehensä, ruhtinattaren »sihteeri»! hän huudahti. Mieleeni muistuu uni, jonka näin senjälkeen kuin ensi kerran olin tavannut hänet Arduinan luona. Ruhtinatar oli kuollut, ja hänen jälkisäädöksensä oli meille edullinen.
— Se olisi helppo asia! Antonio huomautti.
— Helppo asia saada hänet muistamaan meitä jälkisäädöksessään, niinkö tarkoitat? Regina kysyi nauraen.
— En toki, senkin veitikka! Tarkoitan, että olisi helppo saada hänen raha-asiainsa hoito käsiinsä. Mutta siihen vaadittaisiin paljon imartelua, matelemista — aluksi, ja lisäksi paljon juonia, sitäkin enemmän, kun ruhtinattarella on toisiakin luottamusmiehiä. Ne kaikki täytyisi saada juonitteluilla syrjäytetyiksi. Mutta sellainen on minusta vastenmielistä.
— Niin minustakin! Regina sanoi jäykistyen.
Hän nousi ja meni nojaamaan puutarhanpuoleisen ikkunan pieleen. Yö oli lämmin, hekumallinen. Laakerin tuoksu kohosi entistään voimakkaampana tunkien sieraimiin. Regina katsoi alas ja kohotti sitten katseensa tummansinistä, melkein mustaa taivasta kohti, huokasi ja tukahdutti samalla pienen haukotuksen.
— Olemmehan nyt lopultakin onnellisia? Antonio virkkoi täydentäen ääneen ajatustaan. Mitä meiltä puuttuu?
— Ei mitään, ja kaikki.