— Sitä en tahdo. Ethän sinä kuitenkaan ymmärtäisi. Jätä hiukseni rauhaan.
— Katsohan, niin moni hius on pörröllään esillä muista. Miksi et anna tasoittaa niitä? Sanoinhan…
— En välitä hiuksistani. Mitä hyödyttäisi tasoittaa niitä?
— Kuulehan, Antonio sanoi ollen hakevinaan nerokasta ajatusta, etkö rupeaisi raitiovaununkuljettajaksi? Ja hän matki kuljettajan kädenliikkeitä ja raitiovaunun jyskettä.
— Tuollaiseen ei kannata vastata, Regina sanoi kääntyen muka nukkuakseen. Mutta hetken kuluttua hän painautui lähelle miestään, katsoi häneen ja sanoi lapsellisesti.
— Näytä, miten linnunpoika tekee!
Ja hän nauroi, ja Antoniokin nauroi mielissään, kun näki vaimonsa nauravan, ja sanoi:
— Kuinka lapsellisia olemmekaan! Ajattelehan, kuinka tällaiselle kohtaukselle naurettaisiin ivallisesti ja vihellettäisiin teatterissa! Ja kuitenkin se on otettu todellisuudesta.
— Niin, teatterissa. Pelkkää teennäisyyttä ja teeskentelyä! Ja romaaneissa! Yritä kirjoittaa romaani, jossa elämä kehittyy sellaisena kuin se todella on, niin kaikki sanovat: 'Se ei ole todenmukaista! Jospa minä osaisin kirjoittaa! Silloin kuvaisin elämää sellaiseksi, jollaiseksi minä sen käsitän, jollaista se todellisuudessa on suurine pikkumaisuuksineen ja mitättömine suuruuksineen. Kirjoittaisin kirjan tai näytelmän, joka hämmästyttäisi Eurooppaa!'
Antonio katseli vaimoaan ja oli olevinaan hämmästyksestä sanatonna.
Tämä harmitti Reginaa vielä enemmän.