Ja Marianna otti suolaa hyppysiinsä, ja yhtä sirosti kuin oli sekoittanut laakerinlehdet vereen hän siroitti suolaa tuoksuville paistipaloille.
He söivät vaieten. Punerva kuu nousi hiljaisen leimun tavoin aukion taustalla kohoavien korkkitammien takaa, luoden niityille hohdettaan. Seuran ainoa nainen, yllään helakanpunainen röijy, jonka väri pesän liekkivalossa näytti vielä koreammalta, säteili tummien mieshahmojen keskellä kuin kuu puunrunkojen lomassa.
Paistin jälkeen palvelija otti veripaistoksen esille tuhasta, puhdisti sitä hiukan, leikkeli sitä ja ojensi tarjottimen uudestaan Mariannalle.
— Pane sinä suolaa.
Tuntui kuin olisivat he suorittaneet uskonnollisia menoja, tuo jäykkä palvelija, jonka musta parta oli leikattu kulmikkaaksi kuin egyptiläisellä papilla, ja nainen kalpeana ja viehättävänä granaatinkukka-kuvioisessa puvussaan.
Simonelle tarjottiin ensiksi hänen annoksensa.
— Etpä taida joka ilta aterioida naisen seurassa, — sanoi setä Berte hänelle, kaataen viiniä hänen sarvipikariinsa.
— En ainakaan tällaisen naisen seurassa! — vastasi Simone juoden ja katsoen Mariannaan, joka kuvitteli näkevänsä viinin kimmeltävän himmeän juomamaljan laitojen läpi.
— Ja kuitenkin Simone viime yönäkin söi naisten seurassa, ja kauniiden lisäksi — sanoi Sebastiano.
Marianna kohotti katseensa.