— Niin, sisarteni seurassa, — selitti Simone. Kävin kotona sairasta äitiäni tervehtimässä.
Seurasi vakava ja alakuloinen vaitiolo. Sitten Marianna kysyi rauhallisena:
— Kuinka äitisi nyt voi?
— Se on sitä hänen tavallista sydänkipuaan. Sisareni ovat omasta puolestaan pelottomia, mutta käyvät helposti levottomiksi muiden tähden. Nytkin he lähettivät minulle sanan, että tulisin äitiä katsomaan. Pahinta on, että kun minä lähden häntä tervehtimään, joudun vaaralle alttiiksi: ja äiti tietää sen hyvin! Viime yönä en ensin rohjennut astua hänen huoneeseensa; mutta hän sanoi:
— Simone poikani on läheisyydessä, tunnen sen, pyytäkää hänet sisälle. — Silloin astuin sisään; hän laski kätensä päälaelleni ja sitten käski minun nopeasti poistua. Mutta tämä on kaikki joutavaa! — näin hän päätti, hiukan pudistaen päätään, minkä liikkeen Marianna tunsi jo hänen poika-ajoiltaan.
— Niin, niin! — huokasi setä Berte Siroa; ja Sebastiano herkesi hetkeksi ivapuheistaan.
Ainoastaan palvelija pysyi jäykkänä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin ei mikään muu kuin hänen palvelijatehtävänsä olisi koskenut häntä. Silti hän juuri karkoitti seuran yli laskeutuneen varjon, kysyen Simonelta:
— Sinulla oli toveri: miten on hänen laitansa? Onko hän telkien takana?
— Telkien takana! — huudahti Simone, pannen melkein loukkautuneena vastalauseensa. — Niin kauan kuin hän on minun toverini, ei hän koskaan joudu telkien taakse.
Sitten hän alkoi itsekseen nauraa, muistellessaan toveriaan.