— Onpa hän vallan kuin pappismies, jumal’avita. Ja kuinka hän uskoo Jumalaan, tuo nuorukainen! Alati hän rukoilee ja pitää pyhäinjäännöskimppua povellaan. Nähdessään kaukaa kirkon hän polvistuu, ja parasta tässä kaikessa, veikkoset, on, että hän rukoilee minun puolestani, eikä itsensä puolesta! Huomatkaa, että hän on varakas, ainoa poika: äiti on Ottanan rikkaimpia naisia ja antaa pojalleen kaiken, mitä tämä ikinä haluaa. Mutta poika elää köyhän tavoin ja paastoaa niin, että saa kuumetta.

— Totisesti tuo toverisi, puheestasi päättäen, on jumalinen mies, eikä mikään rosvo, — sanoi Sebastiano, yhä katsellen Mariannaa ja tehden merkkejä, että tämä yhtyisi hänen pilantekoonsa; — ja mitä, hiisi vieköön, hän sitten on tehnyt, vetäytyäkseen metsään? Onko hän tappanut kissan?

Mutta Simone ei kärsinyt, että hänen toveristaan tehtiin pilaa. Hän mulkoili silmillään, jotka olivat saaneet metallihohteen, ja kertoi vakavana:

— Hänen äidillään oli riita-asia; hänen olisi pitänyt voittaa, mutta hän hävisikin. Hänen vastustajansa, jotka eivät tyytyneet tähän, tulivat joka yö hänen ikkunansa alle laulamaan rivoja lauluja, jotka loukkasivat hänen kunniaansa. Tuo nainen oli leski, eikä hänellä ollut ketään, joka olisi puolustanut häntä, paitsi toverini Costantino, joka silloin vielä oli poikaiässä, lisäksi uskonnollinen ja kiintynyt äitiinsä kuin tytär. Ja eräänä yönä hän nousi ja ampui pyssyllä äitinsä solvaajia kohti: yksi heistä kaatui kuolleena maahan. Toverini Costantino olisi tahtonut mennä ilmoittautumaan oikeudelle, mutta äiti neuvoi häntä pakenemaan, jotta hän säilyttäisi vapautensa. Ja hän pakeni, ja siinä hän, jumaliste, teki oikein!

Hänen näin puhuessaan hänen rintansa paisui ja hänen kasvoihinsa tuli petoon vivahtava ilme, joka teki hänet entistään kauniimmaksi.

Toiset miehet tuijottivat häneen, nyökäyttäen hyväksyen päätään.

Marianna uskalsi olla eri mieltä.

— Jumalalla yksin on oikeus ottaa ihmiseltä henki. Palvelija taas heti johti keskustelun toiselle tolalle.

— Tänä aamuna, ehkä noin viiden korvilla, näin Funtana ’e litun tienoilla ratsun selässä naisen: hänellä oli yllään pitkä miehen viitta, hän oli kookas ja kaunis. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hän oli aseistettu, ja nähdessään minut hän kannusti hevosta ja piiloittautui. Luuletko, Simone, että se oli Paola Devaddis, tuo nainen joka liikkuu Orgosolon rosvojoukon mukana? Tunnetko hänet?

Simone ei tuntenut häntä. Hän ei ollut koskaan kuulunut Orgosolon Corraine-joukkoon, kernaasti eläen vapaana, yksin nuoren toverinsa kanssa, joka oli kiintynyt häneen kuin uskollinen koira. Silti hän oli ystävällisissä väleissä Corraine-rosvojoukkoon ja ihaili sen jäseniä. Ja nyt syntyi vakava keskustelu tämän vihan raateleman perheen traagillisesta kohtalosta: sukulaiset sukulaisia vastaan, vanhukset, eläen yksinäisyydessä yksinomaan kostoa hautoen, naiset ja lapset tuon kohtalokkaan pyörteen tempaamina, äidit valvomassa tulipesän ääressä, odottaen jonkun lapsensa kuoloa ilmoittavaa huutoa; kukonlaulu uutta veristä päivää alkavan aamun sarastaessa.