— Ja mitä kaikki tämä hyödyttää? — sanoi Marianna rauhallisella äänellään; — muutamien halpojen kolikkojen vuoksi! Tuon suvun vihamielisyyden alkusyynä ovat huonosti jaetut niukat varat, vääryydellä ositettu perintö. Ja kuitenkaan eivät rahat tee ihmisiä onnellisiksi.
Simone huudahti kiivastuneena:
— Sinä puhut noin, kun asut mukavasti kodissasi ja sinulla on yllin kyllin tämän maailman hyvää. Jättihän setäsi sinulle ruusuilla siroitellun vuoteen! Mutta koetapa ymmärtää, mitä puute merkitsee, koeta käsittää, mitä on vääryys. Marianna, ihmisellä on oikeus omistaa toimeentulonsa välineet ja sanoa: Mikä on minun, on minun; varokoot muut siihen kajoamasta!
— Emme oikeastaan omista mitään täällä matoisessa maailmassa, sillä olemmehan täällä vain matkamiehiä.
Silloin Sebastiano taas tarttui hänen esiliinansa helmaan, nyki ja pudisti sitä ja huudahti:
— Saarnaatpa vallan kuin kaniikkivainaja eläessään, Marianna serkku! No, kun siis olemme täällä vain matkamiehiä, niin anna minulle ilmaiseksi metsiesi korkkiaine! Kas vain, tälle puheelle et kallista korvaasi, lemmikkini!
— Kaniikkivainaja saarnasi tosin hyvin, mutta avaimia hän piteli lujasti kourassaan — huomautti Simone. — — Niin, niin, te rikkaat, tiemmä, olette kaikki tyyni kuin juhlatilaisuudessa kauppiaat, jotka levittävät maahan tavaransa, muka niitä ylenkatsoen, mutta jotka sitten myyvät ne tavallista korkeammasta hinnasta.
Mitä Mariannan olisi pitänyt tähän vastata? Hän antoi miesten puhua, mutta katsoi välistä Simoneen ja huomasi että nuoren miehen silmät aina ikäänkuin odottivat hänen katsettaan. Nyt Simone alkoi kertoa käyneensä äskettäin neuvottelemassa juuri Orgosolon rosvojen kanssa asiasta, jota ei maininnut; mutta se olikin sivuseikka. Mielenkiintoisinta oli kuvaus käynnistä Santu Jannen vuorella, sen rinteillä, rotkoissa, maanalaisissa käytävissä ja salaperäisissä piilopaikoissa:
— Toverini Costantino seurasi minua läähättäen kuin koira. Äkkiä jouduimme rotkoon, jonka seinät olivat ihka valkeat kuin marmori. Holvi oli täynnä reikiä ja auringonvalo tunki sisälle kuin seulasta. Ihmeellisintä oli kuitenkin rotkon perällä oleva alttari, jota koristi risti ja kiveen hakattu Kristuskuva, niin hyvin tehty, että näytti elävältä. Costantino tietysti polvistui; ja minä, totta puhuakseni, tunsin selässäni kylmiä väreitä. Ylempänä kuljimme onkalon poikki, missä ryöppypuro äkkiä katosi kuiluun kuin kaadettu vesi lasiin. Siellä pohjukassa odotimme Corrainea. Kiireissään hän saapui ja oli janoinen; hän kumartui juomaan ja näytti tahtovan juoda kuiviin veden tuosta syvästä pikarista.
— Sanotaan kovin kauniiksi mieheksi tuota Corrainea, onko se totta? — kysyi Marianna, ja Simone näytti vuorostaan hiukan mustasukkaiselta.