— Kaunis? … Hän on kookas ja totinen. Sellainen miellyttäisi sinua,
Marianna.
— Kuinka niin? Eihän kauneus ole miehellä välttämätön ominaisuus.
Sebastiano rupesi laskemaan sormillaan:
— Rikkaus, — joutavia, kauneus, — joutavia, ylpeys, — hui hai! Mitä sinä oikeastaan tahdot, serkku? Niin annat päiviesi paeta kuin tuo ryöppypuro, tietämättä, mihin ne päätyvät.
— Ja mitä se sinua koskee? — Jatkahan kertomustasi, Simone: Kun
Corraine joi…
— Kun Corraine joi, hän pyyhkäisi suutaan!
— Ja Costantinon valtasi pelko.
— Kaikkea muuta. Mitä hän olisikaan pelännyt? — sanoi Simone vilkastuen, ollen aina valmis ivaamaan toveriaan, mutta vielä ketterämpi puolustamaan häntä toisten ivalta.
— Juohan toki. Näyttää siltä, kuin pelkäisit enemmän tätä pientä lasia vielä kuin tuota isoa, — sanoi hyvänsävyisesti setä Sirca.
Näyttääkseen, ettei edes viini, joka on rosvon pahin vihollinen,
Simonea peloittanut, hän joi. Ja yhä edelleen hän lasinsa yli katseli
Mariannaa.