— Marianna, millainen on elämäsi ollut koko tänä aikana? Etkö ole ajatellut ottaa itsellesi aviopuolisoa?
— Hän valikoitsee, vastasi Mariannan puolesta Sebastiano, — hän valitsee, kuin etsiessään metsäpäärynöistä kypsää!
Marianna ei virkkanut mitään, vaan alkoi koota koriin leipää, ruoan jätteitä, lautaset, hakkuulaudan ja antoi kaiken palvelijalle, jotta hän korjaisi ne. Sitten hän nousi järjestämään esineitä paikoilleen. Ja kun Sebastiano leikkisästi huomautti, että setä Berte Sircan olisi pitänyt naida kaniikin palvelijatar Fidela, tämän antama esimerkki kun oli omansa estämään Mariannaa menemästä naimisiin, neitonen läksi ulos nurmikolle kävelemään.
Yö oli kuuma ja kirkas; puiden latvojen tasalla, aivan kuin niissä kiinni tuikkivat tähdet näyttivät olevan niin likellä, että luuli voivansa käsin koskettaa niitä, ja kaikki, ruoho, lehdet, kukat, levittivät suloista tuoksua. Marianna tosin ei ollut loukkautunut serkkunsa pilasta, mutta paheksui, että hän puhui sillä tavoin Simonen kuullen.
Sebastiano poistui ulos hakemaan Mariannaa, ja isä ja palvelija menivät navettaan karjaa katsomaan. Sebastiano sanoi Mariannalle lähentäen kasvojaan hänen kasvoihinsa:
— Älä näytä hapanta naamaa Simonelle, kohtele häntä ystävänä, Marianna.
— Minä en kaipaa ystäviä, — vastasi Marianna tiukasti. Silti hän palasi sisälle ja jäi muutamaksi hetkeksi yksikseen Simonen seuraan; ja hän huomasi hänen kasvoissaan ja vartalossaan, joka oli hiukan kumarassa, jotakin väsynyttä ja alakuloista.
— Juohan viiniä, Simone!
Hänen ojentaessaan pikaria nuori mies tarttui hänen ranteeseensa.
— Marianna, oletpa jumaliste tullut kauniiksi! — hän mutisi, ja hänen silmänsä säkenöivät rajusti, mutta samalla surullisesti, melkein rukoilevasti. — Marianna, muistatko, miten ennen tarjosit minulle viiniä, kun vilusta värjöttäen palasin navetasta?