— Ajattelin juuri sitä, Simone.
— Mitä olet ajatellut minusta tänä kuluneena aikana? Monesti teki mieleni käydä sinua tervehtimässä; mutta sanonpa sinulle suoraan, että ujostelin.
— Ujostelit minua?
— Niin, sinua, sillä olet ylpeä. Silloinkin olit ylpeä. Et tosin minua kohtaan silloin, niinkuin et nytkään.
— Ei minulla silloin ollut, eikä nytkään ole syytä ylpeillä. Juo siis!
— Marianna, — hän virkkoi, tarttuen pikariin toisella kädellä, hellittämättä hänen rannettaan; — niin, kun minulle sanottiin, että Marianna on karjamajassa, ajattelin heti: Tahdon lähteä tervehtimään häntä. Onkohan sinusta hauskaa, että tulin?
Marianna purskahti nauruun, mutta kävi heti taas vakavaksi, kun nuori mies, yhä jatkaen juomistaan, ei päästänyt irti hänen rannettaan. Ja hennoilla sormillaan hän yksitellen irroitti hänen vahvat sormensa, päästäkseen vapaaksi hänen otteestaan.
— Päästä minut, — hän sanoi käskevästi, rypistäen kulmakarvojaan.
Simone totteli kuten ennen ollessaan talossa palvelijana.
Mutta äkkiä Marianna näki hänen painavan sormiaan kynsien tavoin permantoon, ikäänkuin olisi tahtonut kouristaa sitä, sitten tarkkaavan ulkoa kuuluvaa melua ja kavahtavan pystyyn, kuin olisi tahtonut vapautua jostakin raskaasta taakasta. Nyt hän näytti taas toiselta — vapautuneelta palvelijalta, joka vertaisena katseli Mariannaa, ravistettuaan itsestään entisen orjuuden.