Mutta toiset miehet palasivat sisään, eikä Simone enää virkkanut hänelle sanaakaan.
II
Koettaessaan vaipua uneen pikkuhuoneensa pimeässä Marianna näki mielikuvituksessaan Simonen kouristamassa permantoa ja karkaamassa pystyyn, ikäänkuin hallitakseen häntä ja kaikkea muuta, samoin kuin hän paljaasta maankamarasta ponnistaen oli kohonnut huomaamattomasta palvelijanasemastaan tuoksi vieraaksi, joka herätti pelkoa entisessä isäntäväessään. Ja Marianna näki Simonen tuijottavan häneen lempein ja samalla hirvittävin silmin; jos he olisivat olleet kahdenkesken, hän olisi voinut kouristaa Mariannaakin kuin saalista.
Mutta olipa tuo nuori mies kuinka raju tahansa, ja vaikka Mariannan ranne vielä hehkui hänen puristuksestaan, hän tunsi itsensä alati valtijattareksi; hän oli varma siitä, että hän yhdellä ainoalla katseella aina olisi saanut Simonen lankeamaan jalkojensa juureen.
Hän muisteli Simonea poikana, kun tämä palveli paimenena tässä samassa karjatalossa Mariannan sedän isompien palvelijoiden avustajana. Silloin hän oli laiha, pitkä, iho oliiviin vivahtava, alati hiljainen, pää vähän oikealle kallellaan, ikäänkuin vakavat ajatukset olisivat askarruttaneet häntä, silloin tällöin pudistaen päätään ja katsellen ympärilleen kirkkain silmin. Joka sunnuntai hänen äitinsä kävi täällä isäntäväeltä kysymässä, miten poika menestyi, aivan kuin hän olisi ollut koululainen. Ja poika käyttäytyi hyvin, oli luotettava, harras ja työteliäs. Pääsiäisjuhlaa hän kävi tavanmukaisesti viettämässä kotonaan, ja jouluna hän isännän kanssa oli läsnä yöllisessä jumalanpalveluksessa. Hän ei katsellut naisia, ei ryypännyt, oli vapaa paheista. Marianna ei muistanut, että Simone koskaan olisi kohdellut häntä muutoin kuin kunnioittavasti. Ja sitten hän eräänä päivänä katosi karjatalosta eikä enää palannut. Hänen omaisensa itkivät useita kuukausia häntä kuin kuollutta. Alussa luultiin hänen olleen läsnä jotakin rikosta tehtäessä ja että pahantekijät, välttääkseen hänen heille vaarallista todistustaan, olivat tappaneet hänet ja piilottaneet ruumiin. Äiti vain väsymättä aika-ajoin palasi karjatalolle tiedustelemaan Mariannalta, ikäänkuin poika edelleen olisi ollut siellä. Joskus äidillä oli kasvoissaan omituinen ilme, hän näytti ikäänkuin pyytävän isäntäväkeä, jonka hoivaan oli uskonut poikansa melkein lapsena, antamaan hänet takaisin. Myöhemmin oli Simone omaisilleen lähettänyt tietoja itsestään, ja Marianna oli sulkeutunut majaansa, päättäen iäkseen jäädä sinne. Hän oli tyytyväinen, ettei enää nähnyt edessään noita suuria silmiä, jotka olivat täynnä tuskaa ja pyyteitä, hän oli unhoittanut nuoren palvelijan, aivan kuin tämä olisi muuttanut manalle. Ja nyt Simone äkkiä ilmestyi hänen eteensä, nousi esiin kurjuutensa alhosta ja anasti kaiken, mikä joutui hänen lähettyvilleen.
— Mikä on minun, on minun, ja varokoot muut siihen kajoamasta!
Kaikki Simonen sanat olivat painuneet hänen mieleensä; ajatuksissaan hän vielä koetti vastustaa niitä, mutta tuo Simonen huomautus painoi hänen sydäntään. Hän kääntyi vuoteellaan ja koetti nukkua, hiukan hymyillen itselleen. Mutta uni ei tullut. Jokin seikka laskeutui unen ja hänen väliin. Se oli yhä vain tuo nuori mies, joka puristi Mariannan rannetta, katsoen häneen uhaten ja samalla rukoillen. Ja tässä horroksessakin he katselivat toisiaan kuin olisivat tunteneet toisensa jo vuosikausia ja kuin toinen olisi tietänyt toisen sielun syvimmät sopukat. Marianna sanoi hänelle: — Tiedän miellyttäväni sinua, ja että sinä tahdot kostaa sen, että olet ollut minun palvelijani; — ja nuori mies vastasi: — Tässä olen, annan sinulle kaiken olemukseni, sekä hyvän että pahan, mutta otan myös sinut kaikkinesi, hyvinesi ja pahoinesi.
Marianna kääntyi taas, vaivautuneena, kuumuuden ahdistamana. Hän tunsi hyvin, että kaikki tämä oli hänen mielikuvituksensa haaveilua, joka oli aiheutunut Simonen tulosta yksinäiseen karjataloon; se oli häipyvä laulu, kuin metsän humu, joka syntyy yöllä länsituulen henkäyksestä. Ehkä Simone ei enää ilmestyisikään hänen elämäänsä, — ja kuitenkin… sisimmässään hän tiesi, ettei kävisi niin. Varmaankin hän vielä palaisi. Olihan hän laskenut hänen ranteeseensa renkaan, josta ei olisi helppo vapautua. Ja taas hän näki tuon nuoren miehen katsomassa häneen intomieltä uhkuvin silmin, mikä vaikutti kuin rakastuneen käden hyväily; ja avatessaan silmänsä pimeässä, hänen poskensa punoittivat pieluksella, ikäänkuin Simonen kasvot, vain todellisuutta vailla olevassa haaveilussa nähtyinä, olisivat painautuneet vasten hänen kasvojaan, ja kuin heidän ohimojensa verensykintä olisi sulautunut yhdeksi ainoaksi tykytykseksi.
Onkohan hän tuolla ulkona ja survaiseeko hän ovea? — Minussa on kuumetta, — hän ajatteli, tunnustellen valtimoaan. — Marianna, miten onkaan laitasi?
Metsän humina vastasi hänelle, lievän viihdyttävästi tuuditellen häntä. Hän muisteli Nuorossa olevaa kotiaan, lämpöistä, varjoisaa, rauhallista, täynnä kallisarvoisia esineitä; hänen mieleensä muistui Fidela, vanha palvelijatar, joka valvoi öisin häätääkseen rosvoja, ja hän hymyili itselleen. Marianna, miten onkaan laitasi?