— Simone, Simone!
Mariannasta tuntui, kuin Simone olisi tahallaan näin antautunut hänen tuettavakseen, tarjoten hänelle verensä, niinkuin oli tuona iltana luvannut.
— Ei niin, ei niin. Nouse, nouse.
Nyt Marianna alkoi huutaa kauhu kurkussaan.
Hetkeä myöhemmin miehet saapuivat juosten… He ottivat Simonen hänen sylistään ja läksivät kantamaan häntä taloa kohti. Veri pirskui heinikkoon. Marianna, joka seurasi askel askeleelta, tunsi olevansa kokonaan sen tahraama hiusten juurista jalkoihin asti.
Ja nyt aukeni hänen ovensa jälleen Simonelle.
Miehet laskivat hänet Mariannan vuoteeseen ja alkoivat riisua hänen vaatteitaan. Hän näytti nukkuvan, hiukset vielä kosteina sateesta, pää rentona leväten pieluksella. He saivat menetellä niinkuin parhaaksi näkivät. He ottivat pyssyn, josta hän ei koskaan luopunut, patruunalaukun, irroittivat vyön, riisuivat päällystakin ja nutun. Mikäli miehet ojensivat esineitä ja vaatteita, Marianna otti ne ja laski kaikki penkille.
Nyt olivat tulleet heidän häänsä: kuolonhäät. Ja sisimmässään Marianna tunsi, että nämä olivatkin heidän oikeat häänsä. He kuuluivat toisilleen kuolemassa, iäisyydessä.
Simonen povi, valkoinen kuin naisella, ja kupeensa virvilänkaltaisine syntymämerkkeineen, paljastuivat. Haava oli siinä, kahden kylkiluun välissä, pieni punainen reikä. Veri virtasi lakkaamatta tasaisesti kuin lähteen vesi.
Palvelija kumartui tarkastamaan, silmä kokeneena kuin lääkärillä. Hän painoi haavan reunoja lujasti yhteen kahden sormen välissä, ja vapaalla kädellään auttoi isäntää kääntämään Simonen terveelle kyljelleen.