— Haava ei olisi kuolettava, ellei luoti olisi jäänyt sisälle. Anna minulle etikkaa, Marianna.
Marianna kaatoi etikkaa kuppiin, ja hänen kyyneleensä sekoittuivat siihen. Hän ojensi sitä toisella kädellään, pitäen toisessa kynttilää ja mutisi katsellessaan Simonen kasvoja:
— Olemme surmanneet sinut ja annamme sinulle etikkaa kuin Kristukselle.
Silloin Berte Sirca, joka siihen hetkeen asti oli toiminut kuin vallan toinen mies, päättäväisenä ja lujana, huokasi syvään ja risti kätensä:
— Voi Sebastiano, mitä oletkaan tehnyt?
Senjälkeen he eivät enää puhuneet. Hiljaisuudessa kuului vain, miten Marianna repi raidista kaistaleita, käyttääkseen niitä haavasiteinä, ja ulkona kaikui — satakielen laulu.
Molempien miesten yhä liikkuessa edestakaisin vaieten, koettaen poistaa veren jälkiä, Marianna istuutui vuoteen ääreen. Simone näytti yhä nukkuvan. Marianna puhui hänelle hiljaa, koskettaen hänen hervotonta kättään. Hän ei enää nähnyt mitään kyynelistä himmentyneillä silmillään. Mutta sisässään hän näki kaiken päivänselvänä, aina sydänkuopan pohjaan, siihen piilopaikkaan asti, missä omatunto säteilee kuin aarre maanalaisessa komerossa.
— Minä olen surmannut sinut, — hän sanoi Simonelle, kosketellen hänen sormiaan ja hänen vielä hiukan lämmintä kämmentään. — Sinut on surmannut minun ylpeyteni. Anna minulle anteeksi. Älä poistu noin, älä tee niinkuin minä, joka vaikenin ja sanoin sinulle vain häijyjä sanoja. Anna minulle anteeksi, äläkä puhu, jos et jaksa. Ymmärrän kaiken kuitenkin, rakas Simone. Sinä olit antanut minulle niin paljon, olit antanut minulle rakkauden; et omaa rakkauttasi minuun, vaan minun rakkauteni sinuun. Se oli suuri aarre, mutta minä en osannut sitä säilyttää. Sillä se, joka aina on ollut köyhä, niinkuin minä, ei tajua olioiden arvoa. Ja niin menetin tuhlaten sen aarteen, jonka olit minulle antanut. Olen hajoittanut sen, olen heittänyt sen ulos taloni ikkunoista! On oikein, että nyt näen sinun menevän pois, koska sinulla ei enää ole mitään, meillä kummallakaan ei enää ole mitään, rakas Simone. Ja minä tahdoin sinulta vielä enempää. Teit oikein kun sanoit sen minulle. Tahdoin vapautesikin, ja tahdoin tulla aviovaimoksesi, minä poloinen, tahdoin saada sinulta sormuksen.., joka on saatavissa ainoastaan sieltä, mihin taivaankaari päättyy. Minä kurja himoitsin vertasi, henkeäsi. Ja nyt olet antanut ne minulle, niinkuin olit luvannut, veresi ja henkesi, rakas Simone. Sisarillasi oli syytä kohdella minua epäluuloisesti.
Muistellessaan Simonen lujatahtoisia sisaria Marianna tunsi kyynelten vihdoinkin vuotavan silmistään. Mutta itse tuskansa alhosta hän löysi lievennystä, ja hänestä tuntui, että hänen kyyneleensä, jotka kostuttivat Simonen kasvoja ja käsiä, näyttivät elvyttävän haavoittunutta. Hän todella hiljaa liikutti sormiensa päitä. Marianna nousi vuoteen äärestä, katseli ympärilleen pienessä yksinäisessä huoneessaan, jota kynttilä heikosti valaisi, silmäili hänen vaatteitaan penkillä, pyssyä nurkassa, hänen kuolonkalpeita kasvojaan, jotka lepäsivät pieluksella, silmissä tyrmistynyt ilme. Simone näytti heräävän syvästä unesta ja ponnistelevan muistaakseen.
— Marianna? — hän kuiskasi.