XIV

Tällävälin Sebastiano kulki metsän läpi, palaten karjamajaansa. Hän läähätti ja hänen sydämensä sykki vielä rajusti. Hän kuvitteli olevansa tyydytetty ja joka tapauksessa valmis vastaanottamaan kaiken. Hän oli pitänyt lupauksensa. Lähetettyään Simonelle sanan, ettei tämä saisi lähestyä Mariannaa, jos ei tahtonut verellään maksaa uhkarohkeuttaan, hän ei ollut poistunut karjatarhan lähettyviltä. Hän odotti ja tiesi jo, mitä oli tapahtuva. Ja siinä tulikin Simone, juosten, ja keskusteltuaan Mariannan kanssa hän taas juoksujalkaa poistui, niinkuin henkilö, jolle ei riitä aikaa kaikkiin suoritettaviin tehtäviin. Laukaus vain, ja siinä hän makasi maassa, raivattuna tieltä.

Sebastiano ei silti ollut aivan varma, oliko laukaus tappanut Simonen. Se oli kuitenkin sivuasia. Pääseikka oli, että hän, Sebastiano, oli täyttänyt lupauksensa. Ja astuen metsän hiljaisuudessa, jonne kaukaisen ryöppypuron kohina tuskin kuului, hän ajatteli, itsekseen puhutellen uhriaan:

— Siinä näit, mies. Luulit juoksevasi ja hallitsevasi kaikkea povesi kiihkolla, mutta sensijaan sinut on syösty maahan. Näinkö pidit varasi? Näinkö sinä, nuori mies, otit onkeen varoituksen? Olinhan lähettänyt sinulle ne terveiset, että Mariannalla paitsi tuota isä höperöä oli joku muukin sukulainen. Nyt olet nähnyt hänet, jumal'avita, nyt olet nähnyt hänet.

Mikäli hänen matkansa joutui, ahdistus katosi hänen sydämestään. — Miksi pakenen? — hän kysyi itseltään. En tahdo lymytä. Tahdon maksaa osani, minäkin. En tahdo piiloittautua, en ole halpamainen mies.

Äkkiä hän pysähtyi, ikäänkuin hänen uhrinsa, joka tuolla metsässä makasi kasvoillaan maassa, olisi pidättänyt hänen askeliaan.

Hän nosti pyssyn olalleen ja tuijotti kauan eteensä.

Yksinäinen kuu kulki taivaalla ja loi surullista valoaan metsään. Vuoripuron kohina etääntyi, ja harmaista korkkitammista, jotka näyttivät olevan kiveä, putoili vesipisaroita, jotka hipaisivat hänen kasvojaan ja käsiään.

Hän jatkoi matkaansa. Mutta hän ei enää ollut yhtä tyytyväinen. Hän ajatteli Mariannaa, miten kauhistunut ja epätoivoinen hän oli nähdessään Simonen kuolettavasti haavoittuneena. Ja hän kuvitteli kuulevansa Mariannan huudon, joka raateli hänen selkäänsä ja ajoi häntä eteenpäin pakoretkellään ja samalla kuristi hänen kaulaansa kuin etäältä heitetty nuoransilmukka, joka veti häntä takaisin.

Marianna tuntui huutavan hänelle: