— Halpa, halpa mies.
— Minäkö halpa, joka panen alttiiksi vapauteni ja henkeni sinut pelastaakseni?
Hän astui edelleen. Mutta selittämätön ristiriitainen mielentila sai hänen polvensa notkumaan. Ja hän taivutti päätään taaksepäin, ikäänkuin todella kuristava nuoransilmukka olisi vetänyt häntä, tukahduttanut häntä. Näin hän taisteli hyvän aikaa, ja kuta kauemmaksi hän astui, sitä enemmän hän häpesi pakoaan. Hän palasi takasinpäin muutaman askelen ja pysähtyi jälleen. Hän ei tietänyt enää astuisiko eteenpäin, vai kääntyisikö takaisin. Kumpikin hävetti häntä. Lopulta hän laskeutui istumaan maahan, nojaten selkänsä kantoon, ja huokasi. Hän se oikeastaan oli tappiolle joutunut, haavoitettu, sen hän hyvin tunsi. Mutta hän tunsi helpotusta levätessään siinä.
Sappi, joka kuluneena aikana oli kokoontunut hänen sydämeensä vihan nostamana, liukeni ja virtasi pois haavan kautta. Hän ei oikein tietänyt, mistä se johtui, mutta hän ei enää vihannut. Mariannan suru ja Simonen veri tuottivat hyvitystä hänen pitkäaikaisesta kärsimyksestään ja nöyryytyksestään. Hän oli nyt tyytyväinen kuin rahansa saanut velkoja.
Mutta hetken kuluttua intohimo jälleen valtasi hänet. Sisimmässään hän ei ollut luopunut Mariannan omistamisajatuksesta. Hän luuli olevansa vilpitön aikeissaan puolustaa häntä häneltä itseltään. Ja nyt Marianna sensijaan kumartui Simonen yli koettaen pelastaa hänet elämään. Hän säpsähti ja kääntyi astumaan takaisin.
Rauha vallitsi kirkkaassa kuutamossa. Vuoripuron kohina kuului heikosti, ikäänkuin vesi olisi nukahtanut ja sohissut unissaan, ja Mariannan karjatarhassa satakieli lauloi herkeämättä.
Hän kiersi lähteen, kuvitellen, että Simone yhä makasi samassa paikassa, johon oli kaatunut. Ja hän ihmetteli, että kaikki täällä hänen ympärillään oli niin hiljaista. Hänestä tuntui kuin maa olisi niellyt hänen uhrinsa, jotta yön rauha ei häiriytyisi.
Mutta metsän rinteestä hän näki kauempana karjatalon ikkunoista tuikkivan tulia ja varjojen liikkuvan. — Simone oli siellä elävänä.
Ja hän tunsi, että hänen vihansa ja kostonsa olivat olleet turhaa ponnistelua kohtalon tahtoa vastaan.
Hän riensi nopeasti taloon. Sisällä keittiössä miehet odottivat Mariannan käskyjä. Ulkona satuloitu hevonen oli valmiina lähtöön, ja palvelijalla oli kannukset saappaissaan. Berte Sirca taas väänteli käsiään epätietoisena, oliko hänen lähdettävä noutamaan Simonen sukulaisia vai jäätävä tyttärensä luo.