Kun Sebastiano astui sisään, hän meni tulijaa vastaan, tarttuen raivonsa ensi puuskauksessa hänen päällystakkinsa laskoksiin. Mutta nuo kasvot, jotka näyttivät vahalta, ja epätoivoa heijastavat silmät saivat hänet vaikenemaan.
— Onko hän tuolla? — kysyi Sebastiano, — onko hänen tilansa hyvin vakava?
Hän näytti katuvan, käsivarret roikkuen rentoina kupeilla, ja pää kumarassa.
— Haava ei olisi vaarallinen, mutta luoti on sisässä, hyvin syvällä…
Sebastiano, minkätähden teit tämän?
— Sentähden, että velvollisuuteni oli tehdä se.
— Kuule minua. Sinä olet tehnyt mielettömän teon. Mariannan ja Simonen välit olivat täydelleen katkenneet.
Sebastiano tuijotti eteensä. Sitten hän sulki silmänsä. Hän tahtoi luulotella itselleen, ettei niin ollut laita.
— Se ei ole totta! Miksi sanotte näin?
— Sen sanon, koska se on totta. Marianna ja Simone olivat jättäneet toisensa.
Sebastiano meni istumaan lieden ääreen ottamatta pyssyä olaltaan. Hän nojasi kyynärpäänsä polviin ja kasvonsa nyrkkeihin, ikäänkuin olisi tahtonut ruhjoa leukansa. Ja nyrkit ja poskipäät vapisivat raivosta.