— Hän ei sanonut mitään. Mutta ei tässä tarvita sen selvempiä määräyksiä. Ratsasta suoraa päätä Simonen kotiin ja kerro, millä kannalla asiat ovat.
Palvelija epäröi.
— Tahtoisin kuulla, mitä emäntä sanoo.
Ensi kerran palvelusaikanaan hän näki Berte Sircan ärtyvän.
— Minä olen täällä isäntä. Lähde matkaan, typerikkö!
Silloin palvelija totteli, ja seuraavassa tuokiossa kuului hevosen kavioiden nopea kopina, joka häipyi etäisyyteen. Sebastiano katsoi ylös ja oikaisi selkänsä. Hän näytti tahtovan kysyä jotakin. Mutta hän lyyhistyi uudelleen eikä enää puhunut mitään.
* * * * *
Aamun sarastaessa Simonen äiti saapui, istuen hevosen selässä palvelijan satulan takana. Kyyristyneenä, pää mustan huivin peitossa, kasvot kalpeina ja kuin kivettyneinä pitkällisestä surusta, hän solui alas hevosen selästä, ennenkuin palvelija ehti laskeutua satulasta, ja riensi suoraa päätä huoneeseen, missä hänen poikansa oli. Marianna nousi, luovuttaen hänelle paikkansa. He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Mutta siitä hetkestä äiti jäi istumaan Simonen viereen, hänen kätensä kädessään, kallistuen hänkin puhumaan hänelle hiljaa, sanoen hänelle kaiken sen, mitä ei pitkään aikaan ollut tullut sanottua. Sillävälin Marianna kulki varpaisillaan edestakaisin huoneessa, pysähtyen usein vuoteen luo odottamaan määräyksiä.
Kun äiti huomasi, että kuume kiihtyi ja että haavoittunut ei enää jaksanut houria, hän nousi ja sanoi:
— Tarvittaisiin pappia jakamaan hänelle armonvälikappaleita.