Pappi! Marianna meni antamaan määräyksiä. Silloin hän näki Sebastianon. Hänen silmänsä jäivät tuijoittamaan, ja kun sanat takertuivat hänen suuhunsa, hän viittasi kädellään häntä poistumaan. Mutta Sebastiano ei katsonut häneen, ollen liikkumaton, kasvot vahana ja silmät tähystellen johonkin kaukaiseen epämääräiseen paikkaan. Marianna painoi alas päänsä, ja kaksi isoa kyyneltä kirposi hänen silmistään.
Hän malttoi mielensä. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut liukkaan, ylipääsemättömän vuoren juurella. Oli turhaa itkeä, turhaa huutaa, turhaa kostaa. Kaikki oli turhaa.
Olihan Sebastiano tuossa hänen edessään, povessaan syvempi haava ja lähempänä kuolemaa kuin Simone. Olisihan Marianna voinut heikoilla käsillään sitoa hänet kahleisiin ja jättää hänet maallisen oikeuden käsiin. Hän olisi voinut surmatakin hänet jalkojensa juureen kuin koiran. Hänen raskas surunsa ei olisi siitä keventynyt hituistakaan.
Silloin hän lähestyi häntä ja kosketti hänen olkapäätään, samoin kuin isä oli tehnyt hänelle. Sebastiano kääntyi ja katsoi häneen puhumatta. Hänen silmäteränsä laajenivat hänen tuijoittaessaan Mariannaan. Hän näytti oitis tajuavan, minkä raskaan rikoksen oli tehnyt, ja tuntevan siitä kauhua.
— Sebastiano, — sanoi Marianna itkien, — jo toistamiseen käsken sinua poistumaan. Mene pois, ymmärrätkö? Äläkä enää laske jalkaasi minun talooni…
Sebastiano nousi ja poistui. Mutta saavuttuaan lähteelle siihen kohtaan, mihin Simone oli kaatunut, hän ei jaksanut kulkea pitemmälle. Hän istuutui ja alkoi odottaa.
Siitä hän näki, miten Berte Sirca nousi hevosen selkään ja ratsasti Nuoroon päin. Kaikki karjatarhassa oli levollista. Eläimet kävivät laitumella. Harmaat lehmät, liikkumattomina ruohikossa, korkkitammien välissä, sinitaivas taustana, näyttivät isoilta kiviltä. Harakoiden nauru kajahti metsässä, ja savu nousi suoraan ylös karjatalon katolta kuin iso kaurakukka.
Kaikki tuntui unelmalta. Tätä tunnelmaa vain välistä häiritsivät koirat, jotka nousivat väristen takajaloilleen, köysiänsä pingoittaen, haukkuen äkäisesti kissanpoikaa, joka tuli kastelemaan kuonoaan vesialtaassa.
Äiti istui yhä Simonen vuoteen ääressä ja oli jo kertonut kaiken Simonelle. Hän oli kertonut, ettei sanoma onnettomuudesta ollut yllättänyt häntä, ei isää, eikä sisaria.
Jo kauan he olivat sydämessään odottaneet salaisen onnettomuuden tuloa, tämänkaltaista uutista. Ja Mariannan palvelijan saapuessa he olivat katsoneet toisiinsa, sanoen silmillään: — Hetki on tullut.