— Katsoimme toisiimme, Simone, ja viipymättä sidoin huivin päähäni. Isääsi ja sisariasi pidetään silmällä. Ja kaikki oikeudenvirkailijat ja -palvelijat tuntevat heidät. Jos joku heistä olisi lähtenyt sinua tervehtimään, häntä olisi seurattu, ja näin olisi turvapaikkasi tullut ilmi. Minun kasvoni ovat kaikki unhoittaneet, kun en, niinkuin tiedät, enää moneen vuoteen ole astunut ulos talosta… en moneen vuoteen… aina siitä lähtien, kun poistuit kotoa… Ja sentähden läksin minä, sillä tahdoin nähdä sinut. Ja nyt olet edessäni… verissäsi ja vaikeroiden kuin syntyessäsi.
Marianna liikkui hiljaa, epätoivoisena. Hän oli vain kateellinen äidille, joka viimeisen kerran oli tullut eroittamaan heitä. Ja hän odotti hetkeä, jolloin saisi taas istuutua Simonen luo.
Kun hän ei nähnyt Nuoroon pappia noutamaan lähteneen isänsä palaavan, hän illan tullen katsoi kauan ovelta ja läksi sitten astumaan metsään pientä heleähietaista polkua pitkin, joka kiemurteli jo tummenevassa ruohikossa.
Ei näkynyt ketään. Ilta oli viileä ja kirkas. Koko karjatarha, edellisen päivän rajuilman pesemänä ja virkistämättä, tuoksui kuin lavendelikukkavihko. Ja tähti alkoi syttyä toisensa jälkeen, toinen toistaan suurempana ja hohtavampana, ikäänkuin kilpaillen kauneudessa.
Marianna, joka taas oli käynyt väsyneen näköiseksi ja kumarahartiaiseksi ja hiukan vanhettuneeksi, niinkuin tuonnoin ensi kerran tultuaan karjatarhaan toipumaan sairaudesta setänsä kuoleman jälkeen, astui kappaleen matkaa, kunnes saapui kummulle, jolta saattoi nähdä tien.
Hänen takanaan olevat metsät aallehtivat runsaassa vihannuudessaan kuin meri. Hänen edessään avartui tasanko, vielä vihreänä ja sinervänä hämärässä, muurinkatkelmineen, kivineen ja kukkien peittämine kallioineen. Vuoret haamoittivat kuin höyry taivaanrannalla, vielä punervina, mutta tuhkanharmaan harson peitossa. Kuu pilkisti Orthobene vuoren harjan takaa, ja ääretön rauha levisi ympäristöön.
Marianna seisoi kauan kummulla, nojaten kiveen. Hän tunsi itsensä levolliseksi, etääntyneeksi kauas niistä seikoista, jotka olivat tuottaneet hänelle niin paljon kärsimystä. Ja silmänräpäykseksi hänestä katosi tietoisuus siitäkin, että Simone ja hänen äitinsä olivat yksin talossa. Hän oli etäällä, oli jättänyt kaiken, oli sanonut itsensä irti kaikesta, yksinäisenä kuin kuu avaruudessa.
Mutta hevosten kavioiden kapse polulta herätti hänet jälleen todellisuuteen. Hän laskeutui kummulta kompastellen kivikossa ja saapui talon edessä olevalle aukealle nurmikolle samaan aikaan kuin isänsä ja pappi.
XV
Pappi oli nuori, voimakas, kasvot tummat, huulet paksut ja hampaat valkoiset, yllään avara vaippa ja leveälierisen papinpäähineen asemesta pieni lakki päässä.