Sitten kaikki kokoontuivat keittiöön.
Berte Sirca ja palvelija olivat puoleksi kantaen laahanneet Simonen äidin pöydän ääreen. Ja pakoittaen itseään Marianna tarjosi ruokaa.
Pappi istui heidän keskellään. Hän oli ainoa, joka väliin katsoi tarpeelliseksi sanoa jonkun sanan. Mutta ennen pitkää hänkin vaikeni muiden mukana. Tämä illallinen teki kirkollisten menojen vaikutuksen, tapahtuen henkilöiden piirissä, joista kukin oli oman ahdistuksensa painama, mutta joita kaikkia yhdisti yhteinen side: vaikeneminen. Ja he vaikenivat edelleen ja näyttivät ikäänkuin nauttivan ehtoollista, ennenkuin valmistautuivat olemaan läsnä ihmisen kuoleman mysterion täyttyessä.
Heissä piili sitäpaitsi kaikissa se pelko, että oikeudenpalvelija Nuorosta saapuisi häiritsemään tuota mysteriota. Vähimmästäkin melusta he kohottivat päätään kuunnellen.
Moneen kertaan Marianna nousi katsomaan, oliko Simone yhä horroksissa. Lopulta Marianna näki hänen silmänsä aukenevan ja katsovan häneen; niissä oli valonsäde, joka pian taas sammui.
— Simone? Simone?
Simone ponnisti noustakseen istualleen, mutta vaipui takaisin vuoteeseen, kasvoissa äärettömän kärsivä ilme. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut kupeestaan keihäällä naulittu vuoteeseen. Ja sitten hänestä tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi alkanut pyöriä, tuo keihäs akselina. Hän tarttui Mariannan käteen, mutta Mariannakin näytti pyörivän hänen kanssaan.
— Simone? Simone! Täällä on pappi. Tahdotko, että hän tulee luoksesi?
Sairas alkoi tuijottaa häneen silmäterät laajentuneina, kauhuun uponneina. Pappi? Hän ei käsittänyt.
— Eikö hän saa tulla? Se on pastori Fenu, Giacomo ja Giovanni Fenun veli.