Simone nyökäytti heikosti päätään myöntymykseksi, mutta käänsi hiukan häiriytyneen näköisenä poskensa pielukselle. Ja Marianna näki valkoiselle päälliselle, hänen suupielensä kohdalle, ilmestyvän punaisen ruusuun vivahtavan täplän; se oli verta. Hän nousi pelästyneenä. Mutta Simone ei hellittänyt hänen kättään. Hän näytti tahtovan viedä sen mukaansa matkalleen. Hän alkoi taas houria:
— Pappi… sormus… sateenkaari. Äiti, antakaa minulle reppu…
Marianna käänsi kasvonsa seinään päin ja tunsi ruumiinsa värisevän. Mutta hän ajatteli, että Simone puristaessaan hänen kättänsä muistutti hänelle hänen lupauksestaan:
— Naisen, joka rakastaa sellaista miestä kuin minä, ei pidä itkeä.
* * * * *
Pappi asettui jälleen istumaan vuoteen ääreen ja kallisti karkeatekoista vapahtajankuvaa sairaan kasvojen yli. Hän ajatteli veljiänsä, Giacomoa ja Giovannia, eksyneinä metsiin ja kivilouhoksiin, ollen metsästäjiä ja riistaa samanaikuisesti. Ja sydämensä pohjasta hän oli valmis antamaan synninpäästön Simonelle kuin nuorukaiselle hänen ensi kertaa käydessään ripillä.
Horrostilassaan Simone ponnisteli muistaakseen ja kootakseen syntinsä. Mutta ne pakenivat ja pyörivät hänen ympärillään, kuin olisivat jo irtaantuneet hänestä, häälyneet matkan päässä hänestä, häntä ilkkuen. Sitten hän sopersi katkonaisia sanoja, vaikeni ja näytti vaipuvan uneen. Mutta kun hän kuuli papin alkavan lausua sanojaan synninpäästöä varten, hän kokosi kaikki voimansa viimeiseen ponnistukseen, tavoitteli raitia, näytti lujasti nojaavan vuoteeseen ja pääsi puoleksi istuvaan asentoon, suu jälleen täynnä verta ja huulet tuskasta vääntyneinä.
Pappi laski toisen kätensä hänen povelleen, painoi hänet lempeästi takaisin pitkälleen ja pyyhki veren hänen huuliltaan.
— Pride Fenu… Pride Fenu… — sopersi Simone huohottaen, tunnustan…
Pappi kuunteli tarkkaan.