Hän tunsi tulijan hänen askelistaan, jotka olivat varovaiset, eivät niin notkeat ja varmat kuin hänen; ne harmittivat häntä joka kerta kun hän näki toverinsa astuvan. Muuten kaikki Costantinossa herätti hänen paheksumistaan, milloin oli kysymys liikkumisesta ja toimimisesta yhdessä. He olivat kuin kaksi veljestä poikaiässä, jotka pitävät toisistaan, mutta riitelevät lakkaamatta, ja suurempi on tyranni, mutta samalla suojelija. Siinähän nyt lähestyy, Costantino, tuo pieni rauhallinen mies, kuin jäniksen metsästäjä, pyssy poikittain vihreäsamettisella takillaan. Mustavillainen lakki ympäröi hänen punervia kasvojaan, joiden poskipäät pistävät esiin. Puoleksi avoin suu, joka paljastaa isot hampaat, näyttää alinomaa hymyilevän, mutta vinot silmät ovat surulliset ja synkät otsalle vedetyn lakin mustien kiharoiden varjossa.
Costantino istuutui luolaan tultuaan ja alkoi irroittaa kengännauhojaan kuun valossa, vastaamatta niihin ivallisiin kysymyksiin, joita Simone keikahdettuaan alas hänen luokseen lasketteli.
— Costanti! Terve tuloa! Olitko juomingeissa? Kävitkö pikku ystävätärtä tapaamassa?
Costantino heittäytyi pitkäkseen maahan, vastaamatta. Hän huokaili syvään. Simone tunnusteli hänen kättään ja tunsi, että se oli kuuma. Silloin hän vaihtoi äänilajia.
— Mikä sinun on? Onko sinussa kuumetta? Missä olet ollut, ja keitä on käynyt täällä?
Costantino koppasi kiinni hänen kädestään, eikä hellittänyt, ja rupesi valittelemaan:
— Miksi jätit minut yksikseni, miksi?
— Olenko minä äitisi, ja pitääkö minun sinua imettää?
— Täällä kävi kolme miestä hakemassa sinua, kaksi vanhempaa ja yksi nuori. He tahtoivat kaikin mokomin tavata sinua. Hakekaa häntä — sanoin minä — enhän voi polkea häntä esille, maan alta. Hän on ollut poissa viime perjantaista alkaen, enkä tiedä, missä hän oleskelee. He menivät tiehensä, mutta palasivat tuoden mukanaan lampaan ja viiniä. Yhä he vain odottivat sinua. Heidän puheistaan ja varsinkin nuorimman jutuista ymmärsin, että he tahtoivat sinua mukaansa lähteäkseen ryöstämään lammastarhan omistajaa, rikasta pappia, jolla on suunnattomasti hopea- ja kultaesineitä. Tuo pappi on erään kylän sielunpaimen, mutta kalleutensa hän säilyttää piilotettuina lammastarhaan, missä hänen äitinsä elää, vanha nainen, jota pappi tuontuostakin käy tervehtimässä, viipyen siellä jonkin aikaa. — No niin, Simone, kun nuo kolme miestä eivät nähneet sinun palaavan, he rupesivat ahdistelemaan minua. Mitä sinä teet täällä, jumalinen mies? he sanoivat minulle. — Se on minun asiani — vastasin minä. Silloin he rupesivat minua ilkkumaan ja virkkoivat: — Emme käsitä, kuinka Simone Sole voi sietää sinun seuraasi. Mene, ota säkki selkääsi ja rupea mierolaisten kanssa kerjäämään almua maalaisjuhlissa. Lopulta he saivat minut raivoihini. Tiedät, Simone, että en helposti raivostu, mutta kun kerran raivostun, niin siitä on leikki kaukana. He säikähtivät ja poistuivat; mutta päähäni pälkähti, että he vielä palaisivat ja tappaisivat minut. Silloin minäkin poistuin täältä.
Liikkumattomana, kumarassa kuunnellen, Simone oli vaiti, tuijottaen toveriinsa, jonka kertomus tuntui hänestä omituiselta ja epätäydelliseltä.