— Ei toki, — hän lopulta virkkoi, — nyt petät minua, Costanti. Avaa silmäsi ja katso minuun: missä olet ollut?
Costantino kohosi kyynärpäidensä varaan ja katsoi häntä suoraan silmiin.
— Mitä se sinuun kuuluu? Entä sinä, missä sinä olet ollut?
— Costantino paneutui taas pitkäkseen, pää leväten käsivarrella ja silmät suljettuina.
Silloin Simone, joka tiesi, että Costantino oli kateellinen ja herkkätunteinen, minkä vuoksi hänet oli taltutettava joko väkipakolla tai lempeydellä, lähestyi häntä ja survaisi jalallaan lievästi hänen säärtään.
— Kuulehan, kerronpa sinulle totisesti, missä olen käynyt. Miksi en sitä sinulle kertoisi? Mutta puhu sinä ensiksi. Millaisia olivat nuo kolme miestä?
Ja kun Costantino oli tarkoin kuvannut heidät, hän hymyili tyytyväisenä.
— Nyt tiedän, keitä he ovat: nuorin heistä on Bantine Fera. Tiesin, että hän lopulta tulisi hakemaan minua.
Costantino aukaisi silmänsä kateellisena. Hän tiesi kuka tuo Bantine Fera oli, nimittäin aivan nuori rosvo, Simonea nuorempi ja uskaliaampi, häikäilemätön, riippumaton. Olihan Simone puhunut hänestä niin paljon, ja nytkin hän alkoi ylistää häntä, ei vallan vapaana kateudesta.
— Kas siinä mies, joka on löytävä onnensa. Olen kuullut, että Corraine-joukkue on pyytänyt häntä liittymään heihin, hän kun on taitava ampuja, taitava kaikessa: hän osuu lentävään lintuun. Hän ei pelkää mitään; eihän hän pane alttiiksi muuta kuin oman nahkansa, hänellä kun ei ole äitiä eikä sisaria, niinkuin meillä; hän on äpärä. Kaikki häntä suosii. Jumal’avita, olenpa kovin tyytyväinen, että hän on tullut minua hakemaan.