— Mutta sanoithan, että hän puhui pahaa sinusta, ilkkui sinua.
— Minua? Minua ei kukaan vielä ole ilkkunut, Costanti. Hillitse kieltäsi. Ei riitä, että joku on hyvä ampumaan ja tappamaan ihmisiä rohjetakseen ilkkua Simone Solea! Vai ilkkuiko hän minua sinun läsnäollessasi?
— Ei, — sanoi Costantino, joka oli rehellinen eikä koskaan valehdellut. Ei hän ilkkunut sinua. Mutta ehkäpä minä ilkuin häntä. No niin, kun nuo kolme olivat poistuneet, läksin minä vaeltamaan omille teilleni, ja menin sinne lammastarhaan asti, varoittamaan tuota pappia, — sillä varastettakoon muilta, mutta papilta ei saa varastaa. No niin, — hän jatkoi silmät ummessa, väsyneenä, mutta lopulta tyyntyneenä, — astuin juoksujalkaa kaksi päivää ja kaksi yötä: lammastarhassa oli ainoastaan tuo vanha nainen, valkoinen kuin kyyhky. Antakaa minun juoda, — sanoin hänelle, — olen janoinen matkamies. Ja kun hän oli antanut minun juoda, ilmoitin hänelle vaaran, joka uhkasi hänen lammastarhaansa, ja läksin tieheni. Tulkoon hän vain nyt ahdistamaan minua, tuo sinun Bantinesi, tai ampukoon minut kaukaa, kunhan omatuntoni on puhdas, ei muulla ole väliä. Sillä papilta ei saa varastaa.
— Costantino Moro, kuulehan, mitä sinulle sanon. Nimittäin, että sinä ja minä emme kumpikaan sovellu rosvoiksi. Olemme syntyneet uskovaisina, ja sellaisina kuolemme.
— Mene helvettiin, mene hirteen, — tiuskaisi puoliääneen Costantino; mutta tämä ankara puhe tuntui enemmän kohdistuvan poissaolijoihin, kuin toveriin, ehkä noihin kolmeen pahantekijään, jotka olivat ahdistaneet häntä.
Simone puolestaan ei tietänyt, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön siihen, mitä oli tapahtunut. Häntä harmitti, että näytti Bantine Feraa huonommalta, ja samalla hän hyväksyi Costantinon menettelyn, joka huolimatta heikkoudestaan oli osoittanut, ettei välittänyt nuoren rosvon ylimielisyydestä.
Toiselta puolen kolmen pahantekijän suunnittelema ryöstöyritys oli hänen mielestään hyvä, eikä ainoastaan hyvä, vaan myös helppo, ja hän ymmärsi hyvin Bantine Feran tarkoituksen, kun tämä ehdotti yhteistoimintaa Simonen kanssa. Tarjosihan nuori rosvo hänelle liittoa, joka hetki hetkeltä viekoitti häntä yhä enemmän.
Äkkiä turhamaisuus täytti hänen sydämensä ilolla ja ylpeydellä.
— Enpä totisesti lähde häntä etsimään, jollei hän itse palaa, — Simone sanoi kuin itsekseen, — mutta täytyy… täytyy…
— Mitä täytyy?