— Costantino, sano minulle, missä tuon papin lammastarha on.
Costantino ei enää sanonut mitään: hän oivalsi hyvin toverinsa ajatukset. Eikä hän katunut, mitä oli kertonut. Mutta hän oli hyvin surullinen. Ja suurempi kuin suru siitä tuumasta, jota arvasi Simonen hautovan mielessään, oli Bantine Feran vaikutusvallan nostama kateus, ja ennen kaikkea täytti hänet yksinäisyyden tunne; hän tiesi, miten kaukana hän oli kaikista, sekä etäällä että lähempänä olevista.
Simone puolestaan tunsi toverinsa täysin oivaltaneen hänen sisimmät aikeensa. Tämä hermostutti häntä ja hän koetti peittää ajatuksiaan puhumalla. Ja puhuessaan hän innostui niin, että lopulta kuunteli omia sanojaan ja luuli niitä tosiksi.
— Costanti! Niin, tahdon yksin lähteä tuohon lammastarhaan, senkin tähden, että haluan näyttää, etten minä ole sinua lähettänyt. Tarvitsen rahoja, kuuletko? Miksi päästäisin käsistäni tämän tilaisuuden? Tarvitsen rahoja, Costanti. Minulle on tapahtunut jotakin. Kohtasin naisen ja tarvitsen rahoja… Etkö usko? hän kysyi hetken miettiväisenä vaiettuaan. — Yhtä kaikki, jos et uskokaan. Asia on tosi, ja sillä hyvä. Tuo nainen on rikas ja kaunis, — niin kaunis kuin nainen ikinä voi olla, — ja hän on kaiken omaisuutensa haltija. Hän on yhtä rikas kuin kaikki sinun sukulaisesi yhteensä, — hän vakuutti yhä enemmän kiivastuen Costantinon välinpitämättömyydestä: — yksistään metsänsä korkkiaineesta hän ansaitsee vuosittain tuhat scudoa. Hänen karjatalonsa on saanut palkinnon. Niin, hän on Marianna Sirca, entinen emäntäni. Hän on ollut minulle ystävällinen siitä asti kun palvelin hänen talossaan. Mutta siihen aikaan hänellä ei vielä ollut määräämisvaltaa, ja minä olin ylpeä häntä kohtaan. Nyt olemme ymmärtäneet toisemme. Jumala on niin tahtonut. Toissapäivänä olimme yhdessä hänen karjatalossaan, olimme yhdessä, vaikka hänen isänsäkin oli siellä. Olimme yhdessä, — hän toisti, ummistaen silmänsä vuorostaan ja käyden levottomaksi, — ja minä suutelin häntä.
Costantino ei heti vastannut; hän tunsi sydämensä tykkivän kovaa maankamaraa vasten. Lopuksi, kun Simone vaikeni, ikäänkuin vaipuen muistoonsa, hän kysyi ilkkuen:
— Ja sitäkö varten tarvitset rahoja? Aiotko naida hänet?
— Voin naida hänet, jos tahdon! Ja sitä hänkin tahtoo, sillä hän ei ole toisten naisten kaltainen.
— Millainen hän sitten on? Jos hän olisi säädyllinen nainen, ei hän välittäisi sinusta.
Silloin Simone kohosi ryntäilleen, rajuna vihasta.
— Jos julkeat puhua hänestä halveksivasti, murskaan pääsi. Ymmärrätkö?