Costantino ei pelännyt: hänkin kohottautui, istuutui kyynärpää polviin nojaten, kasvot käden varassa ja tuijotti tuleen. Nähdessään Simonen taas painautuvan maahan hän sanoi tälle miettiväisenä:
— Simone, et puhu enää kuin mies. Kuinka voisit ottaa vaimoksesi sellaisen naisen, sinä?
— Kuinka! Papin avulla, Jumalan nimessä, salaa. Eikä ole sanottu, että minun aina pitää harhailla metsissä kuin villipeto. Voin tästä minäkin palata vapaan ihmisen elintapoihin.
— Oh, oletpa jälleen tullut lapselliseksi. Tuo nainen on jo tehnyt sinut samanlaiseksi kuin hän itse on. Ja lisäksi hän on lumonnut sinut. Hyvä, pidä varasi, ettet joudu hunningolle!
— Sinä puhut vain kateudesta ja mustasukkaisuudesta: pelkäät jääväsi yksin!
— Minä? — sanoi Costantino kohottaen surullisen katseensa. Mutta seuraavassa tuokiossa hän ravisti päätään Simonelta opittuun tapaan. — Saattaapa niin olla. Mutta voisinhan ehkä tulla sinun kanssasi istumaan syytettyjen penkille.
— Hitto vieköön; sinä kaikkine synteinesi. Ei tässä ole kysymys lähtemisestä istumaan syytettyjen penkille.
— Entä kuinka luulet palaavasi vapaisiin oloihin ilman oikeudenkäyntiä ja kuulustelua? Jos menet ilmoittautumaan tuomarille, sinut kahlehditaan, etkä enää saa jalkojasi irti ansasta. Tunnusta. Eikö tuo nainen jo ole kehoittanut sinua näin menettelemään?
— Se on totta, — sanoi Simone tuntien epämääräistä kauhua.
Se oli totta, kaikki oli totta. Ja oli hetkiä, jolloin hän tunsi olevansa lumottu. Marianna hallitsi häntä, painoi hänen hartioitaan. Ja hän häpesi huomattuaan, että Costantinokin oivalsi sen. Hän ponnahti ylös kuin tahtoen vapautua tuon naisen lumoista, ja heilutti lakkiaan nuotion yli, koska sen räiskyvä valkeakin tuntui vastustavan häntä. Ja liekki lyyhistyi ja näytti tahtovan peloissaan paeta, mutta kohosi sitten taas, räiskyen entistään kovemmin.