— Emme vältä kohtaloamme, — sanoi Costantino. — Sinä olet toinen mies kuin kolme päivää sitten. Kohtalosi on määrätty.
— Ei, Costantino. Ennemmin Jumala katkaiskoon jalkani. Vannon sinulle kautta tämän liekin, kautta äitini sydämen, etten koskaan ilmesty tuomarin eteen. En aio edes solmia aviota, en julkisesti enkä salaa. Sanoin sen äsken vain piloillani. Jos tuo nainen tahtoo minut, ottakoon minut tällaisena!
— Tällaisena hän ei sinua ota!
— Siinä tapauksessa minä otan hänet! — sanoi Simone mahtipontisesti.
Mutta sitten hänkin laski kyynärpään polvelleen ja päänsä käden varaan. Ja näin he pitkäksi aikaa jäivät siihen istumaan, pysähtyen kuuntelemaan heidän kallioluolansa ympärillä leviävän yön hiljaisia kuiskeita, suurina ja julmina kuin väijyksissä olevat pedot, pieninä ja värähtelevinä kuin linnunpoikaset pesässä.
IV
Marianna oli jälleen talossaan Nuorossa.
Leväten isossa puhtaassa vuoteessaan, miellyttävän väsymyksen valtaamana, hän puoleksi uinaillessaan luuli yhä vielä istuvansa karjatalon kynnyksellä, Simonen pää polvillaan. Ja hän puhutteli nuorta miestä hiljaa, levollisena ja vakavana, sanoen hänelle kaikki ne seikat, joita tuona ensi yönä ei ollut voinut hänelle sanoa. Ja hän rohkaistui hyväilemään noita pehmeitä ja kuumia hiuksia, ja tuo kosketus sai koko hänen ruumiinsa värisemään. Hänen luomensakin vapisivat, mutta hän sulki ne lujasti, jotta ei itkisi, jotta ei täydelleen heräisi.
— Naisen, joka rakastaa sellaista miestä kuin minä, ei pidä itkeä…
Niin, niin, Simone, en tahdo itkeä.
Ja hän jäi siihen lepäämään liikkumattomana, ja hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut siteet ranteilla, kahle jaloissa. Eikä hän luullut vuosikausienkaan kuluttua pääsevänsä liikkumaan, sillä side oli hän, kahle oli hän. Tällainen oli siis rakkaus: suloinen ahdistus sydämen sisimmässä, ja tämän ahdistuksen alainen orjuus. Mutta silti oli ihanaa uinailla näin, kahlehdittuna, oma salaisuus sydämessä.