Ja todistaakseen itselleen olevansa vapaa ja yksin hän viipyi avatun portin ääressä, mitä ei koskaan muulloin ollut tapahtunut, katsellen eri suunnille tietä. Lievästi kohoten tie poikkesi mökkien ja vanhanaikuisten talojen taakse, joiden pylväskuistikot olivat puusta ja parvekkeet ruostuneesta raudasta. Ja leikattuaan kylätien se päätyi ylempänä aukeaan paikkaan, jota koristi muutama vihreä puu, ja josta tuomiokirkon tornit kohosivat kirkkaaseen aamuilmaan. Ei kukaan kulkenut ohi. Kaukaa kuului rattaiden räminää ja kukon kiekunaa. Lopulta näkyi tien huipulla nainen, kantaen kädessään maitoastiaa, ja Marianna huomasi nyt jääneensä portin pieleen juuri osoittaakseen palvelijattarelleen, että nyt oli tullut vapauden aika. Hän näkikin iäkkään naisen jo kaukaa rypistävän pyöreiden kotkansilmien yläpuolella kaareutuvia tiheitä harmaita kulmakarvojaan, mutta ei silti palannut sisälle. Palvelijatar joudutti askeliaan. Hänen isot jalkineensa kopisivat tien kivityksellä kuin hevosenkengät, ja koko hänen kookkaassa ja ankarassa vartalossaan, joka oli verhottu hänen synnyinseutunsa pukineisiin, oli jotain raudanlujaa ja uskaliasta; vaikka hän oli vanha, hän oli silti karski ja masentumaton.
— Mitä katselet? — hän kysyi emännältään, hiukan tuupaten häntä ohikulkiessaan.
— Sebastiano kävi täällä, — vastasi Marianna pannen merkille palvelijattarensa epäluuloisen katseen.
— Mitä hän täällä teki näin varhain?
— Hän tahtoi ryöstää omaisuuteni! — virkkoi Marianna nauraen, palvelijattaren vääntäessä porttia lukkoon.
* * * * *
Kunhan portti oli hyvin lukittu ja Marianna sisällä talossa, ääneti työskentelemässä, vanha palvelijatar oli perin mielissään. Hänkin teki työtä ja oli ääneti. Hänen askelensa vain kumisivat koko talossa, tärisyttäen permantoa.
Siivottuaan huoneet hän istui nyt permannolla keittiön viereisessä huoneessa seuloen ohrajauhoja leipoakseen karjatalon miehille leipää.
Seulan yksitoikkoinen sohina vaivuttaa jonkinlaiseen haaveiluun Mariannan, joka askartelee hänkin, ommellen ikkunan ääressä. Hänen ajatuksensa harhailevat kaukana. Puutarhan pensasten ja pienten kirsikkapuiden asemesta vuoriston metsät ja siintävät vuoret leviävät hänen eteensä. Ja elämä tuntuu hänestä unelmalta. Karkoittaakseen haaveilunsa hän joskus menee pihalle, lähestyy kaivoa ja katsoo vaistomaisesti siihen. Mutta hänen kuvansa heijastuu yksin vedestä, joka on kuin pyöreä tumma peili. Hän ei näytä edes olevan siellä kaivon pohjassa, vaan vielä syvemmässä ja salaperäisemmässä paikassa.
Marianna palaa sisälle ja katsahtaa palvelijattareen. Tämä puolestaan on kohottanut katseensa pitääkseen talon nuorta emäntää silmällä. Ja kun hänelle on selvinnyt, ettei porttia ole avattu ja ettei Marianna ole poistunut talosta, hän jatkaa askarettaan. Jolleivät hänen pitkät käsivartensa liikkuisi heiluttaessaan seulaa isossa keltajuuri-korissa, hän, jauhoisena myssyyn asti, näyttäisi kiviseltä kuvapatsaalta, jonka lumisade on verhonnut valkoiseksi.