Ja Marianna palaa ikkunan ääressä olevalle jakkaralleen. Mutta tunnit kuluvat hitaasti, ne eivät koskaan ole tuntuneet hänestä niin pitkiltä. Hän nousee taas yläkerrassa olevaan huoneeseensa, avaa kirstun ja huomaa kaikkien tavaroidensa olevan järjestyksessä. Mutta avarahihainen hopeanappinen röijy, huolellisesti kokoonkääritty, ja punanauhaisella rintakaistaleella koristettu pusero herättävät hänessä mielikuvan, että hän lepää arkussaan valmiina haudattavaksi.
Koko hänen aikaisempi elämänsä näytti hänestä sellaiselta, kuolleelta, irtihakatulta hänen olemassaolostaan kuin joutava oksa puusta. Hän sulki kirstun ja meni toisiin huoneisiin. Niistä kaikista tunki sieraimiin ummehtunut, kostea kellari-ilma, eikä suinkaan vähimmin hänen setä-vainajansa, kaniikin, huoneesta, johon hän kaikkein ensiksi astui. Sen vuode oli vielä vihreän ruumisverhon peittämä, papin muotokuva riippui pesukaapin yläpuolella, ja hänen kirjansa säilyivät kaapissa, jonka ovet olivat himmeäksi hiottua lasia.
Sitten hän nousi ullakkohuoneeseen. Se oli avara murtokaton peittämä suoja, jotenkin korkea, ja sen kahdesta pienestä pihalle päin olevasta ikkunasta avautui näköala puutarhoihin, laaksoon ja vuoristoon. Orsista riippui rypäleterttuja ja päärynäkimppuja, permannolle oli levitetty kullankellerviä manteleja ja keltaisia omeniin vivahtavia perunoita. Korissa oli leipää: harmaata ohraleipää karjatalon paimenille, mustaa leipää palvelijattarelle ja nisuleipää talonemännälle. Siellä oli jauhoja, taikinaa ja vihanneksia ja kaikkia ruokatavaroita, joita tarvitaan varakkaassa talossa. Ei puuttunut mitään. Ja eräässä nurkassa oli palvelijattaren leposija, matala madonsyömä puuvuode, peitteenä karkea mustaraitainen harmaa villapeite, joka muistutti tiikerin taljaa.
Marianna istuutui tälle vuoteelle ja alkoi muistella entisiä asioita. Tuoksuva ilma leyhki toisesta ikkunasta toiseen, ja hän näki niistä Orthobene vuoren yläpuolella taivaan sinen, jossa punainen pilvi päilyi kuin kukkanen. Aamuhiljaisuudessa kantautui kaukaa ääniä, ja Marianna luuli yhä vielä kuulevansa karjatalon hälyä. Ja sitten hän taas siirtyi menneisyyteen, muistellen sitä päivää, jolloin hänen äitinsä ja isänsä kädestä taluttaen olivat tuoneet hänet hänen setänsä taloon, näyttäen hänelle huoneet, porraskäytävän ja tuon ullakkohuoneen, joka oli täynnä kaikkia Luojan hyviä antimia. Silloinkin hän oli istuutunut tälle vuoteelle, kosketellen pienellä ruskettuneella kädellään karkeata peitettä ja ajatellen, ettei enää voisi leikitellä paljain jaloin tiellä, ettei pääsisi juoksentelemaan iltaisin poikasten seurassa kaivolle, eikä voisi sanoa rumia sanoja muuten kuin itsekseen. Hyvästi vapaus! Nyt täytyi aina kulkea kengät jalassa — uudet raskaat kengät, jotka tuntuivat vetävän alas sääriä, venyttävän niitä ja pysäyttävän niitä, pakoittaen hänet ajattelemaan askeliaan.
Ensi aikoina palvelijatar Fidela oli huvittanut häntä kertomuksillaan ja omituisilla elkeillään. Hän muisti nukkuneensa tämän vuodepahaisen seinäpuolella, äkkiä tuntien palvelijattaren isot jalat selässään. Vaikka talossa oli niin paljon sekä leveitä että pieniä vuoteita ja vapaita huoneita, Fidela tahtoi nukkua ullakkohuoneessa, mainiten syyn siihen.
— Tiedä, että kun kuuluu ulkoa hälinää, voi täältä tähystellä ja nähdä joka taholle.
Todella hän öisin nousi vuoteesta ja kurkisti ulos milloin toisesta, milloin toisesta ikkunasta. Levottomana Marianna silloin kohosi puoleksi istuvaan asentoon ja seurasi Fidelan liikkeitä hehkuvin silmin, jos oli kuutamo. Ja hän näki edessään haamoittavan vanhan naisen paitasillaan, päässä yömyssy, kookkaana ja luisevana kuin puuveistos, joka noitatemppujen avulla liikkui. Ja Marianna pelkäsi, pelkäsi kaikkea, ikkunan ääressä tähystelevää palvelijatarta ja ulkoa kuuluvia ääniä; ja jos ei niitä kuulunut, hän odotti henkeänsä pidättäen, että niitä alkaisi kuulua; hän pelkäsi esineitä, jotka törröttivät ullakkohuoneen perällä, tummia rypäleterttuja, jotka riippuivat pörröisten päiden näköisinä orsista. Mutta vaikka hän pelkäsi kaikkea, hänen pelkonsa miellytti häntä. Ja kun hänen päivin täytyi seisoa silmät alas luotuina hiljaa setänsä edessä, hän iloiten ajatteli yön hetkiä, ullakkohuoneen salaperäistä elämää, palvelijattaren tarinoita.
— Kerro, kerro! Kun olit siellä, sen entisen isäntäväkesi talossa… niin mitä silloin? Kerro, tai hyppään pois vuoteesta — hän sanoi, heiluttaen peitettä.
— Silloin… odotahan… mitä viimeksi sanoinkaan? Mutta pysy alallasi, heinäsirkka!
— Ala alusta, pidä kiinni jaloistani, Fidela!