Fidela puristi hänen jalkansa luisevien polviensa väliin ja jatkoi tarinaansa.
— Kuulehan siis, tuohon aikaan viisitoista-, kuusitoista- tai kahdeksantoistavuotiaana — en nyt enää tarkalleen muista, olin piikana Cristina Zandan talossa. Tuo isäntäväkeni oli rikasta, ja rikas on tämäkin isäntä täällä, Jumala häntä avittakoon, mutta rikkaita olivat nuokin ihmiset. Heillä oli talossa raitis lähdekin, ja rahoja ja hopeaa ja pyhäinjäännöksiä kuin kirkossa ikään. Jopa eteisessäkin oli arkussa rahaa. Ja korissa oli kuparikolikoita runsaasti kuin papuja. Nyt en voi sanoa sinulle tarkalleen, miten se tapahtui. Mutta eräänä iltana, juhlapäivän iltana, isäntäni palasi kotia, keppi kädessä ja meni levolle illallista syömättä. Ehkä hän oli ryypännyt, en ota omalletunnolleni sitä varmaa väitettä, että hän todella oli ryypännyt, mutta mahdollista se on. Me naiset olimme keittiössä. Renki oli tallissa hevosia syöttämässä, kun ykskaks näemme hänen ryntäävän sisään silmät pyörien ja huutaen: Hyvät ihmiset, mikä kauhistus, mikä kauhistus! Ja joutuin hän pakeni kiiveten kapeita tikapuita pitkin keittiön yläpuolella olevalle ullakolle. Ja minä perässä, hiukset pystyssä kauhistuksesta, vaikka en tietänyt, mistä oli kysymys. Ja hän veti nopsasti ylös tikapuut, nojasi ne ylhäällä seinään, nousi siitä ylös, hyppäsi katolle ja katosi. Minä kaaduin ullakon lattialle, ja sen raosta näin, mitä kauheaa tapahtui alhaalla keittiössä. Sinne hyökkäsi joukko naamioituja miehiä, jotka näyttivät ihmissyöjiltä, ja kolme heistä kävi käsiksi emäntääni, ja yhdellä heistä oli kirves kädessä. Toiset työntyivät käytävään ja sieltä nousivat yläkerran huoneisiin. Heidän askeleensa paukkuivat, kuin he olisivat olleet hurjia helvetistä lähteneitä piruja. Kai ymmärrät, että tämä oli rosvoliuta? Katolle kiivennyt renki huusi apua, mutta kukaan ei rohjennut näyttäytyä, peläten saavansa luotisateen roistojen pyssyistä. Muutamassa silmänräpäyksessä he olivat tappaneet isännän ja anastaneet kaikki arvoesineet. Mutta roistot eivät tyytyneet tähän. Se, jolla oli kirves, ja kaksi muuta, retustelivat huoneesta huoneeseen emäntää, joka oli puolikuollut, vaatien häntä ilmaisemaan rahojen kätköpaikan. Ulkoa kuului kahteen otteeseen kiväärinlaukauksia: talon naapurit koettivat peloittaa rosvoja. Mutta osa näistä oli jäänyt vartijoiksi pihalle ja ne huusivat sisälläolijoille: — Rohkeutta vain, jatkakaa! —ja koko talo oli ylösalaisin kuin maanjäristyksen jälkeen. Näin, miten nuo kolme rosvoa työnsivät emännän takaisin keittiöön. Hän laahasi jalkojaan permannolla kuin kahta rättiä, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset ja kauhusta vääntyneet. He mukiloivat hänen selkäänsä nyrkeillä, uhkasivat häntä kirveellä, kun hän ei ollut voinut näyttää rahojen kätköä. Sitten he riisuivat häneltä vaatteet ja löysivät röijyn vuoriin ommeltuna kaksi tuhannen liiran seteliä ja näyttivät tyyntyvän. Emäntä sopersi: Olkaa armolliset, ajatelkaa äitiänne. Mutta he toistivat: — Vielä vähän lisää. Sano pois, missä rahat ovat, tai panemme sinut istumaan alastomana kuumennettuun isoon kolmijalkakattilaan… Ja yksi heistä todella pisti tulen tuon kattilan alle. Mutta ulkoa kuului uusia pyssynlaukauksia, ja äkkiä kaikki rosvot pakenivat. Myöskin emäntäni huomatessaan olevansa yksin pakeni. Minä jäin ullakolle koko yöksi; piilottauduin ruokokasan taakse, ja vielä nytkin joskus tuntuu kuin lymyilisin siellä ja kuulisin roistojen askelet, peläten kuolevani tukehtumalla. Tuon yön jälkeen lakkasin, pelkästä pelosta, olemasta nainen.
Tämä loppuhuomautus huvitti suuresti Mariannaa, joka purskahti nauruun, vaikka kauhu vielä kuristi hänen kurkkuansa. Hän kuvitteli näkevänsä Fidelan piilopaikastaan ruokojen välistä puikahtavan esiin ja muuttuvan äkkiä tytöstä pojaksi. Ja joka kerta, kuullessaan tarinan uudelleen, hän jännittyneenä odotti sen loppua, sydän värähdellen pelosta ja säälistä, ja kuitenkin purren huuliaan, jotta ei nauraisi ennen aikaa.
— Sitten rupesin palvelijattareksi kaniikille, — jatkoi Fidela, — hän oli tullut sille seudulle papiksi. Siitä on nyt parikymmentä tai viisikolmatta vuotta, ja kun hän siirtyi Nuoroon, tulin tänne hänen kanssaan. Totta puhuakseni, meillä on aina ollut onni matkassa. Vain kerran ne varastivat meiltä kanan, mutta se ehkä olikin Maria Conzu, naapurimme. Totta puhuen, Nuoro ei ole seutua, jossa voidaan harjoittaa rosvoamista, sillä täällä on sentään niin paljon väkeä. Ja ajatkin ovat muuttuneet. Mutta pahantekijöitä on silti aina olemassa, ja parasta on, ettei liiaksi luota turvallisuuteensa.
Marianna ei erityisesti välittänyt tästä huomautuksesta, vaan nosti päätään pielukselta ja kysyi:
— Miten teistä tuli poika? Miksi teistä tuli poika? Miksi pilkotte puita taittamalla ne polvea vasten? Miksi nyhdätte irti nauloja hampailla? No, vastatkaa! Olette siis renki, ettekä piika! Vastatkaa toki. Sanokaa totuus.
— Niin, totta pulmakseni, olisinpa kernaammin tahtonut olla renki kuin piika.
Silloin Mariannan kauan tukahduttama nauru remahti ullakkohuoneen salaperäiseen varjoon.
Sitten tarinat taas jatkuivat.
* * * * *