Kuluneiden vuosien aikana Fidelan olemus ei ollut muuttunut. Mariannan istuessa pihalla illan suussa tumman lehtikujan suojassa, jonka yläpuolella taivas punoitti iltaruskosta, Fidela naulasi kiinni portin lautaa, joka oli haljennut auringonpaahteesta.
Marianna oli antanut hänelle naulat, sitten hän istuutui varjoon ja katseli silloin tällöin uutta kuuta, joka nousi kaihomielisenä kuin hekumasta puoleksi sulkeutunut silmä. Ja kun hän ajatteli salaisuuttaan, näkyi hänen silmissään kuun viehkeään lempeyteen vivahtava välke. Mutta palvelijattaren läsnäolo häiritsi häntä. Päivä päivältä, hetki hetkeltä, ongelma hänen ajatuksissaan yhä pakottavammin vaati ratkaisua.
Entä jos Simone saapuisi?
Miten hän ottaisi hänet vastaan? Miten hän välttäisi vankilansa vartijattaren valppauden?
Siihen oli vielä aikaa. Marianna odotti odottamistaan, ja hiljaisuuden vallitessa hän luuli kuulevansa nuoren miehen askelet, jotka yhä lähestyivät.
Hänen päivänsä olivat muuttuneet yhdeksi ainoaksi odotuksen unelmaksi. Ahdistuneena hän odotti myös isänsä tuloa, Sebastianon käyntiä, juhlapäiviä, voidakseen mennä kirkkoon ja hengittää ilmaa Simonen sisarten läheisyydessä. Kaikki oli odottamista ansaitsevaa, kun se vain toi Mariannalle jotakin, mikä oli yhteydessä Simonen kanssa.
Kun Fidela oli naulannut valmiiksi porttilaudan, Marianna nousi ja meni varovasti avaamaan portin, katsellen tietä molemmille puolille. Oli sunnuntai-ilta; ehkäpä edes palvelija olisi tullut asialle vuoristosta. Mutta iltahämy pimeni pimenemistään. Pääskytkin poistuivat ääneti, viimeisen kerran sujahdettuaan punervan taivaan hohteessa mustien talojen yli, eikä ketään tullut. Toisella puolen autiota katua, yläpuolella ruskeita kirkontorneja, liiteli punainen pilvi tulikaarena. Kaikki muu oli vuoroin tummaa ja veripunaista, yläilmoissa vielä hehkui salaperäinen hohde, joka vähitellen sammui varjoihin. Ja rakastuneiden nuorten maalaispoikien kuorolaulut täyttivät ilman kaihoa uhkuvalla intohimolla. Marianna painoi ohimonsa portin pieleen, ajatellen, ettei hänen ihailijansa voinut tulla laulamaan hänen ikkunansa alle. Kuinka kaukana he olivat toisistaan! Niin etäällä, kuin olisivat olleet maan vastakkaisilla äärillä. Niin kaukana, että kun sitä oikein ajatteli, tuntui siltä kuin ei toista olisi ollut olemassakaan. Mutta kun hän siinä tarkemmin punnitsi tilaansa, hänen sydämensä paisui epätoivosta. Ja Simonen askelet kaikuivat aivan selvinä hänen sisällään, ja hänen sydämensä syvyydessä Simonen ääni lauloi täyttäen illan lemmenvakuutuksilla.
Hän palasi lehtikujaan. Jokaisen ohikulkijan askelten tömistessä hän nosti päätään kuunnellakseen, ja näin hän jatkoi, kunnes palvelijatar palasi jälleen sulkemaan portin.
— Jättäkää se vielä vähäksi aikaa auki! sanoi Marianna ankara sävy äänessä.
— Joku voisi tulla sisälle.