— Jos tulee, niin tulkoon!
Fidela sulki portin tästä huolimatta, mitään sanomatta. Hänen kenkiensä kolina pihan kivityksellä muistutti todella vanginvartijan askelia.
Hän sytytti öljylampun, kuroittaen sen sydäntä tulipesän liekkiin ja kattoi pöydän. Ateria oli yksinkertainen, ruoka muistutti köyhän väen ravintoa: paahdettua leipää, johon oli sekoitettu juustoa ja vihanneksia. Mutta kokonainen juusto oli tuotu pöytään, ja palvelijatar leikkasi siitä tiheään leveitä viipaleita, syöden runsaasti leipää, niinkuin paimenilla on tapana. Sitten hän nosti vesikipposen ja joi pitkin siemauksin. Marianna sitävastoin melkein hermostuneena näistä talonpoikaisista elkeistä söi ainoastaan kuivan leipäpalan ja palasi ulos.
Sirkat lauloivat viiniköynnöksen lehdillä ja etäältä kuului sarvipöllön vaikeroiva valitus. Missä oli Simone, keskellä yön salaperäisyyttä, sarvipöllön valittaessa? Mutta nythän kuului selviä lähestyviä askelia. Ne päätyivät portin eteen. Marianna kavahti pystyyn, sydän sykkien niin rajusti, että koski. Hän meni avaamaan ja tunsi heti Sebastianon tupakan ja metsäläishajun.
— Kas, kas, — sanoi tulija astuessaan pihaan, yhä jotain ivallista äänessä ja katseessa, — kas vain, taisit odottaa minua?
He istuutuivat ulko-oven eteen, ja Sebastiano kääntyi kutsumaan palvelijatarta.
— Tulkaahan tänne: näinpä tuossa tienmutkassa seisovan viisi miestä, vaippapäähineet yllään. Ne ovat, jumal’avita, varmaankin rosvoja. Täti Fidela, olkaa valppaana tänä yönä!
— Jäätkö sinä puolustamaan meitä? — sanoi palvelijatar ivansekaisella äänellä, — onko sinulla linkkuveitsi mukana?
— Täti Fide! — ilkkui Sebastiano uhaten häntä leikkisästi: — Totta totisesti pakenette tänä yönä ullakolle!
Marianna nauroi. Mutta Sebastiano jatkoi: