Ja Marianna katseli häntä silmät niin kosteina kaihosta, että Simonen mieleen muistui luolan läheisessä pensastossa oleva lähde. Ja hän tuntui sukeltavan ja vaipuvan tuohon veteen ja kuolevan siihen. Hän nojasi päänsä Mariannan poveen ja vaivutti sen sitten hänen syliinsä, ikäänkuin olisi äkkiä nukahtanut. Ja Marianna muisteli heidän ensi kohtaamistaan, satakielen laulua, joka puhdisti yötä ja tuntui karkoittavan heidän läheltään kaikki pahat henget. Ja hän painoi käden silmilleen riisuakseen sen ylpeydenverhon, joka eroitti heidät toisistaan.
Niin tuo verho raukesi, eroittava seinä luhistui. Nyt hän näki selvästi sen Simonen, jota hän hartaasti oli odottanut, Simonen, joka oli vaeltanut pitkän vaivalloisen taipaleen saapuakseen hänen luokseen. Lepuuttaessaan päätään Mariannan sylissä hän todella oli saanut jälleen lapsen mielen — viattoman lapsen, jolle äiti neuvoo oikeata tietä.
Silloin ei Mariannassa enää ollut häpeää, ei pelkoa, ei ylpeyttä. Hän tunsi vain vastuunalaisuutta, joka häntä melkein peloitti. Mies oli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Hän saattoi katkoa hänet kuin kukkasen, käyttää häntä aseenaan. Vain muutama sana, ja hänen kohtalonsa oli muuttuva.
Hän siis epäröi, eikä puhunut. Hän hyväili sormillaan hänen kosteita hiuksiaan ja heikko väristys järkytti hänen polviaan hänen päänsä painon alla.
— Nouse, — hän sanoi lopulta. — Tiedät mitä sinulta odotan, Simone. Älä luule, että tahdon sitä pelosta. Tahdon, että sinä todella vapaudut kaikesta syyllisyydestä, että peset sielusi puhtaaksi kuin kasvosi lähteessä. Niinkuin olen odottanut sinua kuusi kuukautta, odotan sinua kuusi vuotta, mutta sinun tulee palata luokseni kuin uudesti kastettuna. Niin kauan kuin harhailet kuin Lucifer karkoitettuna taivaasta, pahahenki on seuranasi. Se on pukeutuva ihmishahmoon imeäkseen vertasi, oli se sitten Costantino Moro tai Bantine Fera tai joku muu, mutta se on sittenkin pahahenki, ja väliin se on oleva sinua niin lähellä, että se tuntuu olevan sisälläsi.
— Se on totta! — sanoi Simone syvästi huoaten.
— No niin, Simone, täytyy paeta pahaahenkeä. Sinun tulee sulkeutua kuin luostariin, rangaistusta ja katumusta varten. Mutta ensin sinun tulee tarkoin tutkia omaatuntoasi ja noudattaa neuvoani, jos oma tahtosi sen täydellisesti hyväksyy.
— No niin, olkoon niin, jos sinä niin tahdot, — näin hän alkoi, mutta pelkkä todellisuuden henkäys jääti häntä uudelleen, ankarammin kuin lumimyrsky, joka oli seurannut häntä vuorilta. Hän näki edessään Bantinen eläimellisen suun ivahymyn ja epäröi, tokko antaisi lupaustaan.
Ne olivat tuskallisia hetkiä, joiden kuluessa molemmat sielunsa himmeimmässä sopukassa toivoivat, että taas olisivat kaukana toisistaan, ja ajattelivat, että parasta olisi ollut, jos eivät koskaan olisi toisiaan nähneet.
Marianna sanoi ääni hiukan painuksissa: