— Simone, sinun ei pidä luvata mitään, jos ei omatuntosi sano sinulle, että voit pitää sitä.
Simone huokasi taas syvään, ikäänkuin olisi ollut hengästynyt. — Tunnustele sydäntäni, Marianna. Se tuntuu pakahtuvan. Niin, lähdenpä vankilaan. Sitähän sinä tahdot. Mutta minäkin tahtoisin olla varma sinusta. En pelkää edes kuolemaa. Kertahan täytyy kuitenkin kuolla. Mutta tahtoisin olla varma sinusta.
— Mitä minun siis tulee tehdä, jos et usko sanaani?
He kumartuivat yhdessä valkeaa kohti, vaieten, ikäänkuin tutkien hiilloksen kuvioista kohtaloansa. Molemmat ajattelivat taas samaa, mutta eivät rohjenneet sitä lausua.
— Minäkään en tahdo tehdä sinulle vääryyttä, sanoi Marianna lopulta hiljaa. — Minullakin on omatunto, enkä tällä hetkellä tiedä, teenkö sinulle hyvää vai pahaa, neuvomalla sinua menemään vankilaan. Ja jos sitten kadut? Oletko todella varma siitä, ettet ole tehnyt niin paljon pahaa, ettei sinua tuomita useiden vuosien rangaistukseen?
— Pitkän vankilarangaistuksen vaaraa ei ole olemassa, jos oikeutta noudatetaan. Mutta minulla on vihamiehiä, ja minua syytetään rikoksista, joita en ole tehnyt. Kuitenkin vannon sinulle, Marianna, vannon sinulle äitini kautta, etten häntä enää näe, jos valhettelen. En ole koskaan vuodattanut ihmisen verta.
— Älä luule, etten tiedä, miten vakavaa se on, jota sinulta vaadin, Simone. Sen tiedän, ja tiedän myös, mitä sinä minulta vaadit korvaukseksi. Olemme siis yhdenarvoiset, niin Simone, olemme yhdenarvoiset.
Marianna hulmahti punaiseksi sormenpäitä myöten ja alkoi väristä.
— Ei siis ole muu neuvona: antakaamme vihkiä itsemme avioon.
Simone kavahti pystyyn jäykkänä, säikähtyneenä riemusta. Hän tarttui Mariannan käsivarteen ja käänsi hänet kokonaan puoleensa. Hän koetti puhua, mutta ei voinut. Ja hän alkoi hiljaa nauraa, kuin olisi joutunut järjiltään.