Marianna pelästyi; hän katsoi Simoneen ja sai takaisin mielenmalttinsa.
— Älä naura, älä naura noin!
— Tiedän, tiedän… sehän on vakava asia. Suo anteeksi, — hän virkkoi nöyränä.
Sitten Simone ajatteli, mitä muuta voisi sanoa hänelle, tuottaakseen hänelle iloa, palkitakseen häntä. Mutta hän ei keksinyt mitään. Hän luuli jo luvanneensa hänelle kaiken ja antaneensa kaiken. Hänen päähänsä juolahti ajatus avata valtasuonensa ja antaa verensä valua Mariannan jalkoihin, sillä kiitollisuuskin tuntui selittämättömän raskaana painavan häntä.
Lopulta hän huudahti:
— Marianna, tahdon tulla kunnon ihmiseksi. Saat nähdä, että tästälähin olen toinen.
Sitten hän hajoitetuin sormin painoi hänen kylkiään, ikäänkuin paremmin lähestyäkseen häntä, kohotti häntä hieman maasta kuin viinimaljaa, josta tahtoi juoda, ja painoi suudelman hänen huulilleen.
VII
Leväten vuoteessaan Mariannalla oli taas, samoin kuin ensi kohtaamisen jälkeen karjatalossa, se tunne, että hän oli uneksinut. Ja kuitenkin hänen sydämensä sykki vilkkaasti, ja hän tunsi itsensä kevyeksi kuin olisi saanut siivet lähteäkseen lentoon.
Kuu ja lumi valaisivat huonetta. Kirkonkello kaikui ulkona ennen auringonnousua kiihtyvässä pakkasessa; se kalkahti tiheään ja kirkkaana kuin jään peittämälle katolle putoilevat lasipuikot. Kello kutsui aamumessuun, ja hän kuuli Fidelan liikkuvan portaiden yläaskelmalla ja sitten astuvan niitä alas, valmistuen lähtemään kirkkoon. Marianna kuunteli hänen askeliaan tuntien epämääräistä pelkoa — pelkoa siitä, että äkkiä näkisi hänen astuvan huoneeseen, leuka pistäen esiin mustan myssyn nauhojen alta, pyöreät silmät ankaroina, vaieten ja vihamielisenä. Olihan hänen salaisuutensa, samoin kuin kaikki muukin nyt palvelijattaren vallassa.